Työputki

En ole kirjoittanut, koska suoraan sanottuna on päässyt vähän masentamaan viime aikoina. Eilen vietin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon oikeasti aikaa hotellin ulkopuolella ja sain tuulettaa päätä. Alkaa nimittäin jo hieman syömään naista tämä kahden viikon putki työpaikalla. Tänään tosin sanoin, että nautin suunnattomasti siitä, kun työt eivät seuraa kotiin, niin onko tämä muka yhtään sen parempi, kun koti on töissä?

En ole ihan varma, mihin asti kirjoittelin viimeksi, mutta perjantaina 8.10 saapuivat äiti ja isä Brysseliin. Menin niitä vastaan lentokentälle ja huristeltiin junalla ja metrolla hotellille. En halunnut sijoittaa niitä tänne, koska täältä Brysseliin on joko puolen tunnin kävelymatka asemalle tai 40 euroa taksimaksua suuntaansa. Iskä ja äiskä toi mukanaan suomalaista suklaata ja niin paljon salmiakkia, että viimeset varmaan kulutan vasta lentokoneessa kotimatkalla. Lisäksi olin erittäin ilahtunut suomalaisesta lukemisesta. Olin viisaasti ennen lähtöä kierrellyt kirjahyllyjä, löytäen vain yhden suomalaisen teoksen, jonka kelpuutin mukaan. Nyt on Remestä vielä 350 sivua jäljellä <3

Olivat myös kakkiaiset töissä muutelleet kysymättä työvuoroja, taas. Minulla piti olla kolme aamuvuoroa kun porukat tulee ja kaksi päivää vapaata, mutta myöhäistivät seuraavan päivän vuoroa kolmella tunnilla niin, ettei ollut mitään järkeä lähteä enää seikkailemaan lauantaina keskustaan, joten saivat vanhemmat rauhassa kierrellä kaupunkia.

Sunnuntaina liityin seuraan erittäin väsyneenä ja kiukkuisena todella ärsyttävän aamuvuoron jälkeen. Kävimme syömässä Grand Placen takaisilla ravintolakujilla ja illalla pötkähdin tyytyväisenä nukkumaan huteralle varavuoteelleni.

Seuraavana päivänä näytin molemmat lempiostarini ja siinä oikeastaan vierähti koko päivä. Tiistaina äiti puolestaan halusi shoppailemaan ulkoilmakirppikselle, jolla oli semmoista rompepäivien tuntua, ihmisten myydessä mitä ihmeellisimpiä tavaroita huoviltaan. Mm. kristalliruunun palasia, posliineja ja huonekaluja.

Lounaan jälkeen ajattelin, että nyt jos koskaan, ja lähdimme kohti Atomiumia. Siis sitä maamerkkiä, joka pissaavan pojan ja Grand Placen jälkeen kummittelee kaikissa Brysselin muistomerkeissä. Suunnaton, atomirakennetta hyväkseen käyttävä rakennelma, jonka eri pallojen välillä meni liukuportaita ja hissejä. Ylimmässä pallurassa tietenkin katselutasanne. Hieno rakennelma oli, vaikka nettisivuilla luvatut näyttelyt jättivätkin aika kylmiksi.

Keskiviikkona saatin vanhemmat taas lentokentälle, ja sain Starbucksista suodatinkahvia – ekaa kertaa Helsinki-Vantaan jälkeen! Ja siellä lähtöterminaalissa iski aika iso katkeruus, kun ei itse vielä päässyt takaisin maailmaan, joka oli täynnä tuttuja ihmisiä ja turvallista kieltä.

Olin porvari ja huristin taksilla takaisin hotellille matkalaukkuineni nukkumaan. Kun olin menossa lounaalle, törmäsin ulkona Adrianaan, staffikanttiinin keittäjään. Kerroin tälle, että vanhemmat lähtivät takaisin Suomeen, ja tämä ymmärsi heti. Tänään itket vähän, mutta huomenna on kaikki paremmin. ”C'est comme ça”. Adriana ei puhu sanaakaan englantia. Se piristi meikää ehkä eniten.

Sitten teinkin päivävuoroja ja iltavuoroa ja aamuvuoroa. Seuraava vapaapäiväni oli maanantai, jona junat eivät kulkeneet. Ei siis mitään asiaa Brysseliin. Tein sitten aamu/iltavuoron, eli 7.00-10.00 ja 18.00-23.30 ja tunnin ylitöitä seuraavana päivänä. Tätä seurasi neljän iltavuoron putki, ja eilen oli vapaa päivä.

Koska halusin pois täältä, kävin katsomassa leffan. Eat, pray love. Sopii juuri tähän hetkeen ja onnistui piristämään. Lisäksi halusin nautiskella lasillisen punaviiniä, joten siirryin syömään viereiseen Cheese cake cafeeseen, johon piakkoin myös luokkakaverini Kuopiosta saapui. Oli mukava jutella jonkun kanssa Suomen ja koulun kuulumisia. Jonkun, joka ymmärtää ja joka osoitti empatiaa. Lisäksi tykkäsin todella paljon siitä lasillisesta punaviiniä.

Tuntui hyvältä päästä tuulettamaan itseään ja ajatuksiaan hotellin ulkopuolelle. Töihinmeno ei tunnu enää niin suurelta asialta, kuin pari päivää sitten.