Harjoitteluni Dolce La Hulpe Bruxellesissa on nyt virallisesti päättynyt. Eilen illalla vielä vaihtoivat välivuoron aamuvuoroksi, joten tämä päättyi nyt oikeastikin odotettua aikaisemmin.
Oon pakannu, ja pelottaa kauhiasti, että tuo iso laukku painaa ainakai 50 kilua. Tänään oli tarkotus vielä lähtiä parin työkaverin kanssa käymään baarissa, mutta se soitti miulle, ettei saakkaan autua, eikä pääse tänne korpeen. Rehellisesti sanottuna ei ees haittaa. Halluun pakata rauhasa ja varmistaa sata kertaa, ettei mitään jääny ja nukkua hyvin, koska aamulla aion herätä joskus viideltä.
Oon sanonu heippa kaikille työkavereille, ja huomenna nään vielä paria viimesen kerran. Sain niiltä eilen lahjaksi korillisen ihania Yves Rocherin tuotteita, mutta valitettavasti se myös tarkottaa paria lisäkiloa laukkuun :P
En oikein osaa sanoa mitkä fiilikset. En oo vielä oikein tajunnu, että viimesiä viedään. Enkä tänäänkään osannu ajatella, että tää on viimenen kerta, ko kirjaudun järjestelmään tai teen check-innejä täällä. Ehkä siksi, että ootan kyllä kotiin pääsyä. Vuorokauden päässä ollaan ihan eri maisemissa, lälläspyy.
Pistetään pikakelauksena siis viime viikkojen tapahtumia: Anki ja Kaisa kävi täällä, kierreltiin keskustaa, käytiin Mini-Europessa ja katsastettiin joulumarkkinat.
Joulumarkkinat alko täällä jo pari viikkoa sitten, ja se tarkottaa sitä, että ne on raijanneet ainakin sata myyntikojua (hirsistä/puista) keskustaan Grand Placelle ja St. Catherinalle, ja niissä kopeissa myydään kaikennäköstä. Osa myy käsitöitä, osa hilloja, osa kenkiä, osa paikallisia herkkuja ja osa lämmintä viiniä, mmm.
Keskelle Grand Placea on pystytetty iiiiiso joulukuusi ja seimiasetelma. Lisäksi kaupungintalon seinälle heijastetaan 7 minuutin mittainen valoshow, jota säestää jouluinen musiikki. Mie oon tuijottanu sen suu auki läpi ainakin kolme kertaa.
Saint Catherinalla puolestaan on myös kojujen lisäksi kaksi karusellia, suuuuunnattoman suuri maailmanpyörä sekä 40 metrin dinosaurus, jonka läpi voi kävellä. Lisäksi ovat vekkulit jäädyttäneet suihkualtaan, jota syksyllä kateltiin äitin ja isän hotellihuoneen ikkunasta – luistinradaksi.
Kävin myös viime viikolla viimeisen kerran Brysselin keskustassa. Kävin lempiostarillani, lempiravintolassani, juomassa lempioluttani, lempimetrossani ja myöshästyin junasta kolmesti. Kesken kaiken minut yllätti St. Nicholaus, joka käveli poliisisaattuessa vastaan. Tätä seurasi karkkia jakavat apujoukot, aasi ja sitten mandariinia jakelevat apujoukot. Huh?
Aamulla lento kello 10 ja sitte Helsingissä ollaan klo 15 paikallista aikaa. Välipysähdys Stockholm-Arlandassa. Vieläköhän ne kuvaa siellä sitä TV-sarjaa?
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
lauantai 20. marraskuuta 2010
Ompa taas jääny päivittelemättä
Unohtuu aina heittää näitä nettiin. Tässä kuitenkin toissapäiväinen merkintä:
Joo, vesivahinko. Nukuin to-pe yön huonosti, koska uusi huone ja uudet valot ikkunan takana häiritsivät. Muutin perjantaina loput tavarani tähän huoneeseen, ja sinne ne jäivät vielä suureksi osaksi kasseihin, kun lähdin iltaa viettämään työkavereiden kanssa läheiseen kylään, jossa itse asiassa yksi meidän tytöistä työskentelee viikonloppuisin.
Paikka oli semmoinen normaalia lähiökapakkaa kaksi kertaa isompi karaokeravintola, jossa välillä soi diskomusiikkia. Semmoinen jokaiselle jotakin. Kulttuurieroina mainittakoon, että ihmiset poltti edelleen sisällä, noin kaikki karaokebiisit oli todella masentavia nyyhkybiisejä, vodka + mikseri maksoi 9e ja se tarjoiltiin niin, että ensin kauhottiin käsillä lasiin jäitä, kaadettiin rannemitalla vodkaa ja avattiin viereen pullo mikseriä. Ja koska lasi, suhteessa pulloon, oli pieni, tuli ensimmäisistä hörpyistä tujakoita. Ai niin, ja täällä baareilla on ilmeisesti vapaat aukioloajat, eli siellä on porukkaa jonnekin kuuteen – seittemään asti istumassa. Lisäksi baareihin tuli todella paljon porukkaa autolla – tässä kompleksissa oli kolme baaria vierekkäin, ja ulos oli järjestetty maksullinen pysäköinti, ja parkkiksella oli joku ohjaamassa vapaille paikoille ja yksi seisomassa belgianpaimenkoiran kanssa portilla.
Olin ajatellut, että tyttö, jonka kyydissä tulin, ei viihtyisi varmaan kauaakaan, koska on yleensä hiljaisemman puoleinen. Olin väärässä, ja puoli neljän aikaan pyysin kyytiä toiselta työkaverilta, koska alkuperäisellä kuskillani oli vielä siinä vaiheessa lasi täynnä. Olin siis kotona myöhään, ja seuraavana päivänä väsytti.
Sitten vierähti taas muutama päivä töissä. Meillä oli eräs iso konferenssi, joka alkoi jo aamulla, kun huoneet eivät olleet vielä valmiina, joten 210 asiakasta jätti meille laukkunsa ja meidän tehtävänä oli kuljettaa ne huoneisiin. Jäimme erään toisen tytön kanssa respaan sillä aikaa kun pojat ja apulaiset (mm. hotellinjohtaja) kärräilivät matkatavaroita huoneisiin. Ajattelimme päässeemme helpolla, kunnes kävi käsky, että koska huonelistaan on tullut niin monta muutosta, ja on monta ihmistä, joiden matkalaukkua ei ole vielä saatu, meidän pitää käydä läpi jokainen tämän ryhmän huone, ja katsoa, että siellä on ranskan tai hollanninkieliset vihkoset, jotka järjestävät halusivat myös jakaa. 2 tuntia ja 210 huonetta myöhemmin olimme aika väsyneitä.
Toissailtana tiskilleni tuli mies, ja sanoi ”I hope a have a reservation under the name Rantakokko”. Muistin tottakai nimen ja vastasin, että ”On kyllä, tervetuloa”. Mies oli ihan suu auki ja meinasi mennä sanatkin sekaisin. Hoidin check-in:n ja kertoilin kaikki tavanomaiset jutut, ja toivottelin hyvät illanjatkot, kun seuraava mies jonosta tulee tiskilleni ja sanoo ”Iltaa”. Oli meikän vuoro järkyttyä.
Myös viime viikolla vastaanottama suomalainen hymyilytti reaktiollaan, sillä tämä rupesi heti kiroamaan. ”No mitäs perkelettä. Katoppa vaan, saatana, suomalainen täällä töissä. Helevetti sentään, kylläpä sattu” - ihan sillain hymyillen ja ihmetellen, ei mitenkään loukkaavasti :D
Eilen istuin tyytyväisenä lounaalla suunnittelemassa, minne veisin hollantilaisen harjoittelijan tänä iltana, kun lähtisimme taas käymään Brysselissä, kun pomo tuli kysymään, että voisinko tulla tunnin päästä töihin. Lupauduin sitten, koska yksi työkaveri on sairas. Itse asiassa sama työkaveri edellisenä iltana itki ja kertoi vihaavansa työtään, koska se oli niin stressaavaa, joten minusta tuntuu, että lähinnä hermolomalle se lähti. Eikä ole ensimmäinen täältä. Edellinen ei koskaan palannut lomaltaan.
Ilta muuttui kuitenkin melkein helvetiksi, kun koko ajan tiskillä oli väkeä. Ei päästy tekemään mitään ”toimistohommia” ennenkuin yövuorolainen saapui. Ja ymmärrän kyllä, että yövuoro yleensä joutuu selvittämään kaikki sotkut, mitä päivävuorolta jää, mutta kismitti meikää kyllä suunnattomasti, kun kysyin, että voitaisko jättää joku tehtävä sille, kun kello alakaa olla puoli yksi ja myö kohta kaks tuntia ylitöissä, mutta ei sopinut. Onneksi saatiin hommat pakettiin lopulta ja kahen aikaan pääsin nukkumaan.
Tänään sitten heräsin täydellisessä koomassa ja vietin päivän Brysselissä. Helminä mainittakoon muunmuassa todella hyvä kirsikkaolut sekä kylpypommit Lushin myymälästä. Huomenna pitää varmaan lähteä tuhlaamaan lisää :) Kohta alakaa käydä päivä vähiin.
Ps. Kävin juomassa maailman parasta olutta eilen!
Mansikkaolutta! Ja toinen voittaja oli saman sarjan omenaolut. Parhautta suoraan hanasta. Painii ihan eri sarjassa ko suomalaiset siiderit.
Joo, vesivahinko. Nukuin to-pe yön huonosti, koska uusi huone ja uudet valot ikkunan takana häiritsivät. Muutin perjantaina loput tavarani tähän huoneeseen, ja sinne ne jäivät vielä suureksi osaksi kasseihin, kun lähdin iltaa viettämään työkavereiden kanssa läheiseen kylään, jossa itse asiassa yksi meidän tytöistä työskentelee viikonloppuisin.
Paikka oli semmoinen normaalia lähiökapakkaa kaksi kertaa isompi karaokeravintola, jossa välillä soi diskomusiikkia. Semmoinen jokaiselle jotakin. Kulttuurieroina mainittakoon, että ihmiset poltti edelleen sisällä, noin kaikki karaokebiisit oli todella masentavia nyyhkybiisejä, vodka + mikseri maksoi 9e ja se tarjoiltiin niin, että ensin kauhottiin käsillä lasiin jäitä, kaadettiin rannemitalla vodkaa ja avattiin viereen pullo mikseriä. Ja koska lasi, suhteessa pulloon, oli pieni, tuli ensimmäisistä hörpyistä tujakoita. Ai niin, ja täällä baareilla on ilmeisesti vapaat aukioloajat, eli siellä on porukkaa jonnekin kuuteen – seittemään asti istumassa. Lisäksi baareihin tuli todella paljon porukkaa autolla – tässä kompleksissa oli kolme baaria vierekkäin, ja ulos oli järjestetty maksullinen pysäköinti, ja parkkiksella oli joku ohjaamassa vapaille paikoille ja yksi seisomassa belgianpaimenkoiran kanssa portilla.
Olin ajatellut, että tyttö, jonka kyydissä tulin, ei viihtyisi varmaan kauaakaan, koska on yleensä hiljaisemman puoleinen. Olin väärässä, ja puoli neljän aikaan pyysin kyytiä toiselta työkaverilta, koska alkuperäisellä kuskillani oli vielä siinä vaiheessa lasi täynnä. Olin siis kotona myöhään, ja seuraavana päivänä väsytti.
Sitten vierähti taas muutama päivä töissä. Meillä oli eräs iso konferenssi, joka alkoi jo aamulla, kun huoneet eivät olleet vielä valmiina, joten 210 asiakasta jätti meille laukkunsa ja meidän tehtävänä oli kuljettaa ne huoneisiin. Jäimme erään toisen tytön kanssa respaan sillä aikaa kun pojat ja apulaiset (mm. hotellinjohtaja) kärräilivät matkatavaroita huoneisiin. Ajattelimme päässeemme helpolla, kunnes kävi käsky, että koska huonelistaan on tullut niin monta muutosta, ja on monta ihmistä, joiden matkalaukkua ei ole vielä saatu, meidän pitää käydä läpi jokainen tämän ryhmän huone, ja katsoa, että siellä on ranskan tai hollanninkieliset vihkoset, jotka järjestävät halusivat myös jakaa. 2 tuntia ja 210 huonetta myöhemmin olimme aika väsyneitä.
Toissailtana tiskilleni tuli mies, ja sanoi ”I hope a have a reservation under the name Rantakokko”. Muistin tottakai nimen ja vastasin, että ”On kyllä, tervetuloa”. Mies oli ihan suu auki ja meinasi mennä sanatkin sekaisin. Hoidin check-in:n ja kertoilin kaikki tavanomaiset jutut, ja toivottelin hyvät illanjatkot, kun seuraava mies jonosta tulee tiskilleni ja sanoo ”Iltaa”. Oli meikän vuoro järkyttyä.
Myös viime viikolla vastaanottama suomalainen hymyilytti reaktiollaan, sillä tämä rupesi heti kiroamaan. ”No mitäs perkelettä. Katoppa vaan, saatana, suomalainen täällä töissä. Helevetti sentään, kylläpä sattu” - ihan sillain hymyillen ja ihmetellen, ei mitenkään loukkaavasti :D
Eilen istuin tyytyväisenä lounaalla suunnittelemassa, minne veisin hollantilaisen harjoittelijan tänä iltana, kun lähtisimme taas käymään Brysselissä, kun pomo tuli kysymään, että voisinko tulla tunnin päästä töihin. Lupauduin sitten, koska yksi työkaveri on sairas. Itse asiassa sama työkaveri edellisenä iltana itki ja kertoi vihaavansa työtään, koska se oli niin stressaavaa, joten minusta tuntuu, että lähinnä hermolomalle se lähti. Eikä ole ensimmäinen täältä. Edellinen ei koskaan palannut lomaltaan.
Ilta muuttui kuitenkin melkein helvetiksi, kun koko ajan tiskillä oli väkeä. Ei päästy tekemään mitään ”toimistohommia” ennenkuin yövuorolainen saapui. Ja ymmärrän kyllä, että yövuoro yleensä joutuu selvittämään kaikki sotkut, mitä päivävuorolta jää, mutta kismitti meikää kyllä suunnattomasti, kun kysyin, että voitaisko jättää joku tehtävä sille, kun kello alakaa olla puoli yksi ja myö kohta kaks tuntia ylitöissä, mutta ei sopinut. Onneksi saatiin hommat pakettiin lopulta ja kahen aikaan pääsin nukkumaan.
Tänään sitten heräsin täydellisessä koomassa ja vietin päivän Brysselissä. Helminä mainittakoon muunmuassa todella hyvä kirsikkaolut sekä kylpypommit Lushin myymälästä. Huomenna pitää varmaan lähteä tuhlaamaan lisää :) Kohta alakaa käydä päivä vähiin.
Ps. Kävin juomassa maailman parasta olutta eilen!
Mansikkaolutta! Ja toinen voittaja oli saman sarjan omenaolut. Parhautta suoraan hanasta. Painii ihan eri sarjassa ko suomalaiset siiderit.
torstai 11. marraskuuta 2010
Syysmyrsky
No olihan tämäkin tietty tapa lopettaa päivä.
Täällä on satanut ja tuullut koko päivän, mutta silti yllätyin pahasti, kun illalla palasin huoneeseeni ja ihmettelin, miksi verhot on märät. Silloin tajusin, että myös huoneessani sataa.
Pieni tarkastuskierros turvallisuus-ihmisten kanssa paljasti, että kyseessä ei ole mikään yläkerran vesivahinko, vaan tuuli puskee vettä sisään jostain rakosesta ja se tulee alas minun ikkunani sisäpuolella.
Olin onneksi poissa vain kolme tuntia, eikä sinä aikana ehtinyt tulla muuta kuin pisaroita tavaroille, jotka olivat ikkunan edessä. Vaihdoin täksi yöksi huonetta, mutta ilmeisesti menen takaisin tuonne, kunhan kuivaa. Vähän kyllä arveluttaa tämä touhu.
Täällä on satanut ja tuullut koko päivän, mutta silti yllätyin pahasti, kun illalla palasin huoneeseeni ja ihmettelin, miksi verhot on märät. Silloin tajusin, että myös huoneessani sataa.
Pieni tarkastuskierros turvallisuus-ihmisten kanssa paljasti, että kyseessä ei ole mikään yläkerran vesivahinko, vaan tuuli puskee vettä sisään jostain rakosesta ja se tulee alas minun ikkunani sisäpuolella.
Olin onneksi poissa vain kolme tuntia, eikä sinä aikana ehtinyt tulla muuta kuin pisaroita tavaroille, jotka olivat ikkunan edessä. Vaihdoin täksi yöksi huonetta, mutta ilmeisesti menen takaisin tuonne, kunhan kuivaa. Vähän kyllä arveluttaa tämä touhu.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Londres
Katso kuvia täältä.
Olipa mukava reissu. Oli myös mukavaa, kun ymmärsi about kaiken, mitä luki ja kuuli. Ja unohtui työasiat ihan kokonaan.
Kuten edellisestä käy ilmi, Oopperan kummitus sai minut rakastumaan. Pelkäsin, että olisin alipukeutunut ja katsoisivat minua hamosessani pahasti kulmiensa alta, mutta pelko oli turha; edelläni katsomoon kiipesi pariskunta sandaaleissa ja lenkkareissa, verkkarit jalassa. Ja oli kyllä ihan huippu ilta.
Eilen sitten seikkailin pidemmän kaavan mukaan keskustassa. Heti aluksi suuntasin Madame Tussaud'sille, koska se oli prioriteettilistallani ensimmäisenä. Nuket olivat hienoja ja näkemistä riitti kolmeksi tunniksi ilman, että ajan kulkua edes huomasi. Nukkien lisäksi tarjolla oli Chamber of horrors, eli kierros, jossa kulkijaa säikyttelivät tärisevät lattiat, kolisevat katot, paineilmasuihkaukset ja elävät näyttelijät. Sääntönä oli, että näyttelijöihin ei saanut koskea, eivätkä he koske sinua. Hyppivät esiin kulmien takaa melkein naamalle, mutta nämä saattoi kuulla ja nähdä edelläkulkevien reaktoista. Eniten yllätti, kun yksi tuli ja puhalsi korvaan ihan vierestä. Mutta olin iloinen päästessäni sieltä pois.
Seuraava hupi oli Spirit of London, ajelu, jolla käytiin nopsasti läpi Englannin historia istuen pienellä vuoristoradalla. Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä Marvel Superheroes 4D. Kyseessä oli lyhyt elokuvassa, jota tähdittivät mm. Spiderman, Hulk, Wolverine ja Iron man. 3D lasien kanssa kokemus oli realistisempi, kuin ne leffat, joita kävin Suomessa kattomassa. Tässä oikein mässäiltiin asioilla, jotka tulivat kirjaimellisesti päin näköä ja vaistomaisesti yritin karata tuolista pois niiden edestä. Lisäksi penkit tärisivät Hulkin jokaisella askeleella, pään molemmin puolin tuli paineilmasuihku joka kerta, kun Spiderman heitti verkkoja, edessäolevasta tuolista lensi vettä katsojan päälle kun Hulk aivasti ja penkin selkänojassa pullistui kaksi ilmatyynyä, kun Wolverine iski kyntensä kohti kameraa.
Todella hieno seikkailu. Ja nälkä alkoi vaivata, niin suuntasin kohti asemaa, jolta olin eilen bongannut mahtavimman ravintolan ikinä: Yo!Sushi. Sushibaari, jossa liukuhihnalta saat itse valita, mitä haluat syödä. Eri väriset lautaset olivat eriarvoisia, ja lopussa laskettiin, paljollakos sitä tulikaan syötyä. Hyvänä tarjouksena mainittakoon mm. 2 punnalla saatava misokeitto, johon sai loputtomasti täydennystä.
Seuraavaksi kohteeksi päätin ottaa London Film Museumin, mutta kun olin vaihtamassa metroa, sainkin idean käydä katsastamassa Buckinghamin palatsi samalla kertaa. Osuin paikalle, juuri kun joku ajeli hevoskärryillä sisälle. Valitettavasti vartioiden vaihto oli jo mennyt :( Otin sitten suunnan kohti jokea ja löysin sattumalta Big Benin siitä matkalta.
Film museum oli aika laimea kokemus Madame Tussaud'sin jälkeen, mutta ihan vierailun arvoinen. Päätin siellä myös kiristää vähän aikatauluani ja käydä vierailemassa myös viereisessä Sealifessa. Niillä oli pari ihan käsittämättömän isoa akvaarioita, haineen kaikkineen.
Sielläkin aikaa vierähti sen verran, että kello alkoi olla jo yli viiden, ja suunnilleen kaikki muut ”turistinähtävyydet” olivat jo kiinni. Suuntasin siis Covent gardeniin etsimään niitä maailman parhaaksi kehutuimpia keksejä ja löysinkin oikein viehättävän kauppa-aukion.
Nälkä alkoi jo vaivata, joten pyörin ympäriinsä Covent Gardenia ja lähialuetta. Löysin suuren kadun, jolla kulki paljon ihmisiä, mutta jonka ravintolat näyttivät olevan tupaten täynnä, kun pizza huttiinkin jonotti pöytää jo kolme porukkaa. Pizzaa alkoi itelläkin tekemään mieli, ja melkein vahingossa löysin eräältä sivukadulta ravintolan nimeltä ”Fire and stone”, joka mainosti olevansa ylpeästi erilainen ravintola.
Ja sitä se olikin. Tilasin New York -nimisen pitsan, ja sain eteeni lautasen, jolla oli pohja, tomaattikastike, mozzarellaa, makeaksi hillottua sipulia, pyttipannua ja turaus hapankermaa. Yllättävää kyllä, pizza oli parempaa kuin miltä ehkä kuulostaa. Maha täynnä suuntasin hotellille.
Ja tässä vaiheessa täytenee todeta, että vaikka Lontoon metroa aina mainostetaankin kaikkialla, niin on tuo Brysselin metro siistimpi. Siis asemat ei oo niin siistejä, eikä verkko niin laaja, mutta meno on tasaista ja nopeaa. Lontoossa junat keikkui ja hypähteli niin paljon, että meikällä oli matkapahoinvointia vielä puoli tuntia matkan jälkeenkin.
Sitte vielä semmonen huomio, että nämä ei jostain syystä lämmitä asemiaan. Oli todella kylmä sekä Lontoossa että Brysselissä odotella junia. Eurostarin lähtöaulat oli ihan mukavia, ko se on kuitenki vähän semmonen tyylikkäämpi firma, mutta muuten tuola yleisissä tiloissa oli lämpimintä Yo!Sushin lämpölamppujen alla. Mainosvalttihan se sekin.
Matka takaisin Brysseliin sujui hyvin, mutta kyllä vähän masensi palata ranskalandiaan. Kylmään ja sateiseen.Kuka lähtee meikän kanssa seuraavaksi johonki lämpimään maahan?
Olipa mukava reissu. Oli myös mukavaa, kun ymmärsi about kaiken, mitä luki ja kuuli. Ja unohtui työasiat ihan kokonaan.
Kuten edellisestä käy ilmi, Oopperan kummitus sai minut rakastumaan. Pelkäsin, että olisin alipukeutunut ja katsoisivat minua hamosessani pahasti kulmiensa alta, mutta pelko oli turha; edelläni katsomoon kiipesi pariskunta sandaaleissa ja lenkkareissa, verkkarit jalassa. Ja oli kyllä ihan huippu ilta.
Eilen sitten seikkailin pidemmän kaavan mukaan keskustassa. Heti aluksi suuntasin Madame Tussaud'sille, koska se oli prioriteettilistallani ensimmäisenä. Nuket olivat hienoja ja näkemistä riitti kolmeksi tunniksi ilman, että ajan kulkua edes huomasi. Nukkien lisäksi tarjolla oli Chamber of horrors, eli kierros, jossa kulkijaa säikyttelivät tärisevät lattiat, kolisevat katot, paineilmasuihkaukset ja elävät näyttelijät. Sääntönä oli, että näyttelijöihin ei saanut koskea, eivätkä he koske sinua. Hyppivät esiin kulmien takaa melkein naamalle, mutta nämä saattoi kuulla ja nähdä edelläkulkevien reaktoista. Eniten yllätti, kun yksi tuli ja puhalsi korvaan ihan vierestä. Mutta olin iloinen päästessäni sieltä pois.
Seuraava hupi oli Spirit of London, ajelu, jolla käytiin nopsasti läpi Englannin historia istuen pienellä vuoristoradalla. Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä Marvel Superheroes 4D. Kyseessä oli lyhyt elokuvassa, jota tähdittivät mm. Spiderman, Hulk, Wolverine ja Iron man. 3D lasien kanssa kokemus oli realistisempi, kuin ne leffat, joita kävin Suomessa kattomassa. Tässä oikein mässäiltiin asioilla, jotka tulivat kirjaimellisesti päin näköä ja vaistomaisesti yritin karata tuolista pois niiden edestä. Lisäksi penkit tärisivät Hulkin jokaisella askeleella, pään molemmin puolin tuli paineilmasuihku joka kerta, kun Spiderman heitti verkkoja, edessäolevasta tuolista lensi vettä katsojan päälle kun Hulk aivasti ja penkin selkänojassa pullistui kaksi ilmatyynyä, kun Wolverine iski kyntensä kohti kameraa.
Todella hieno seikkailu. Ja nälkä alkoi vaivata, niin suuntasin kohti asemaa, jolta olin eilen bongannut mahtavimman ravintolan ikinä: Yo!Sushi. Sushibaari, jossa liukuhihnalta saat itse valita, mitä haluat syödä. Eri väriset lautaset olivat eriarvoisia, ja lopussa laskettiin, paljollakos sitä tulikaan syötyä. Hyvänä tarjouksena mainittakoon mm. 2 punnalla saatava misokeitto, johon sai loputtomasti täydennystä.
Seuraavaksi kohteeksi päätin ottaa London Film Museumin, mutta kun olin vaihtamassa metroa, sainkin idean käydä katsastamassa Buckinghamin palatsi samalla kertaa. Osuin paikalle, juuri kun joku ajeli hevoskärryillä sisälle. Valitettavasti vartioiden vaihto oli jo mennyt :( Otin sitten suunnan kohti jokea ja löysin sattumalta Big Benin siitä matkalta.
Film museum oli aika laimea kokemus Madame Tussaud'sin jälkeen, mutta ihan vierailun arvoinen. Päätin siellä myös kiristää vähän aikatauluani ja käydä vierailemassa myös viereisessä Sealifessa. Niillä oli pari ihan käsittämättömän isoa akvaarioita, haineen kaikkineen.
Sielläkin aikaa vierähti sen verran, että kello alkoi olla jo yli viiden, ja suunnilleen kaikki muut ”turistinähtävyydet” olivat jo kiinni. Suuntasin siis Covent gardeniin etsimään niitä maailman parhaaksi kehutuimpia keksejä ja löysinkin oikein viehättävän kauppa-aukion.
Nälkä alkoi jo vaivata, joten pyörin ympäriinsä Covent Gardenia ja lähialuetta. Löysin suuren kadun, jolla kulki paljon ihmisiä, mutta jonka ravintolat näyttivät olevan tupaten täynnä, kun pizza huttiinkin jonotti pöytää jo kolme porukkaa. Pizzaa alkoi itelläkin tekemään mieli, ja melkein vahingossa löysin eräältä sivukadulta ravintolan nimeltä ”Fire and stone”, joka mainosti olevansa ylpeästi erilainen ravintola.
Ja sitä se olikin. Tilasin New York -nimisen pitsan, ja sain eteeni lautasen, jolla oli pohja, tomaattikastike, mozzarellaa, makeaksi hillottua sipulia, pyttipannua ja turaus hapankermaa. Yllättävää kyllä, pizza oli parempaa kuin miltä ehkä kuulostaa. Maha täynnä suuntasin hotellille.
Ja tässä vaiheessa täytenee todeta, että vaikka Lontoon metroa aina mainostetaankin kaikkialla, niin on tuo Brysselin metro siistimpi. Siis asemat ei oo niin siistejä, eikä verkko niin laaja, mutta meno on tasaista ja nopeaa. Lontoossa junat keikkui ja hypähteli niin paljon, että meikällä oli matkapahoinvointia vielä puoli tuntia matkan jälkeenkin.
Sitte vielä semmonen huomio, että nämä ei jostain syystä lämmitä asemiaan. Oli todella kylmä sekä Lontoossa että Brysselissä odotella junia. Eurostarin lähtöaulat oli ihan mukavia, ko se on kuitenki vähän semmonen tyylikkäämpi firma, mutta muuten tuola yleisissä tiloissa oli lämpimintä Yo!Sushin lämpölamppujen alla. Mainosvalttihan se sekin.
Matka takaisin Brysseliin sujui hyvin, mutta kyllä vähän masensi palata ranskalandiaan. Kylmään ja sateiseen.Kuka lähtee meikän kanssa seuraavaksi johonki lämpimään maahan?
tiistai 9. marraskuuta 2010
London
Bruxelles-Midi
Tässä sitä taas mennään. Koska työvuorolistassa on peräti neljä peräkkäistä vapaapäivää, olisi mielestäni silkkaa typeryyttä tuhlata ne Dolcella. Sitäpaitsi en jaksa seikkailla neljänä peräkkäisenä päivänä Brysselissä, joten päätin tempaista. Tällä hetkellä istun Eurostarin lähtöaulassa Bruxelles-Midi asemalla odottamassa junaa, joka vie minut kahdessa tunnissa Lontooseen.
Juna kulkee Ranskan kautta ja alittaa kanaalin. Senpä takia äsken piti mennä check-innistä läpi, turvatarkastukset ja kaikki, niinko lentokentilläkin. Nyt istun kahvilassa, ja juon Ubuntu-colaa. Otampa kuvan.
Kävin äsken myös toisessa kahvilassa juomassa lattea, ja yllätykseni sain laventelisuklaata kaupantekijäiseksi. Siis kaupantekijäissuklaissa ei ole mitään omituista täällä, mutta laventelisuklaa maistui ihan saippualle :I
Kiva päästä pois. Oli töissä ihan mukavan raskas viikko, eikä sitä yhtään helpottanut se, että meidän rakennukseen tuli uusia harjottelijoita. Kaikki jotain 16-v, yks tyttö ja loput poikia, ja ne valvo joka yö jonneki yhteen asti jutellen ja nauraen ja kolistellen ja tömistellen. Mie asun pohjakerroksessa, nii kuulin kyllä aikalailla kaiken. Onneksi net nyt lähti taas, ainakin suurin osa, kuukaudeksi pois. Eivätkä ees puhuneet englantia, nii niiden kanssa oli aika vaikia kommunikoida.
Lisäys yöltä:
Tuleeko teille koskaan semmosia hetkiä, että pelottaa, ettette koskaan voi elää niitä uudelleen? Meikälle tuli yks semmonen, ko kävin kattomassa Oopperan kummitus -musikaalin <3 Se alkaa huutokaupalla, jonka viimeinen esine on suurensuuri kristallikruunu, jonka päältä vedetään verhot, ja joka nousee lavalta kohti katsomoa aavemaisesti heiluen ja välkkyen, samalla kun tunnusmusiikki soi ensimmäisen kerran. Vaikka olin korkealla katsomossa, tuntui, että se väh. 5x5 metrinen kristallikruunu tulee syliin.
Tässä sitä taas mennään. Koska työvuorolistassa on peräti neljä peräkkäistä vapaapäivää, olisi mielestäni silkkaa typeryyttä tuhlata ne Dolcella. Sitäpaitsi en jaksa seikkailla neljänä peräkkäisenä päivänä Brysselissä, joten päätin tempaista. Tällä hetkellä istun Eurostarin lähtöaulassa Bruxelles-Midi asemalla odottamassa junaa, joka vie minut kahdessa tunnissa Lontooseen.
Juna kulkee Ranskan kautta ja alittaa kanaalin. Senpä takia äsken piti mennä check-innistä läpi, turvatarkastukset ja kaikki, niinko lentokentilläkin. Nyt istun kahvilassa, ja juon Ubuntu-colaa. Otampa kuvan.
Kävin äsken myös toisessa kahvilassa juomassa lattea, ja yllätykseni sain laventelisuklaata kaupantekijäiseksi. Siis kaupantekijäissuklaissa ei ole mitään omituista täällä, mutta laventelisuklaa maistui ihan saippualle :I
Kiva päästä pois. Oli töissä ihan mukavan raskas viikko, eikä sitä yhtään helpottanut se, että meidän rakennukseen tuli uusia harjottelijoita. Kaikki jotain 16-v, yks tyttö ja loput poikia, ja ne valvo joka yö jonneki yhteen asti jutellen ja nauraen ja kolistellen ja tömistellen. Mie asun pohjakerroksessa, nii kuulin kyllä aikalailla kaiken. Onneksi net nyt lähti taas, ainakin suurin osa, kuukaudeksi pois. Eivätkä ees puhuneet englantia, nii niiden kanssa oli aika vaikia kommunikoida.
Lisäys yöltä:
Tuleeko teille koskaan semmosia hetkiä, että pelottaa, ettette koskaan voi elää niitä uudelleen? Meikälle tuli yks semmonen, ko kävin kattomassa Oopperan kummitus -musikaalin <3 Se alkaa huutokaupalla, jonka viimeinen esine on suurensuuri kristallikruunu, jonka päältä vedetään verhot, ja joka nousee lavalta kohti katsomoa aavemaisesti heiluen ja välkkyen, samalla kun tunnusmusiikki soi ensimmäisen kerran. Vaikka olin korkealla katsomossa, tuntui, että se väh. 5x5 metrinen kristallikruunu tulee syliin.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Aasiakas.be
Belgiassa on alkanut virallinen syysloma, ja hotelli on täynnä lapsiperheitä. Lapset on ihan kivoja, silloin kun ne on niin kaukana, ettei niitä kuule. Eilen illalla meille respaan juoksi tarjoilija kysymään, että onko meillä koneella yhtään huonetta, jossa on kaksi aikuista ja kolme lasta. Valitettavasti kone ei pystynyt löytämään sellaista huonetta, ja tarjoilijan hartijat lysähtivät. Perhe oli käynyt syömässä ravintolassa, mukulat olivat tehneet täyden sotkun pöytään, ja koko porukka hävinnyt allekirjoittamatta kuittia, joten ravintola ei edes tiedä, ketä laskuttaa.
Lisäksi huomaa taas, että ranskalaiset lomailijat ovat saapuneet, kun hirviä draama tapahtuu monta kertaa päivässä. Eilisiä draaman aiheita olivat muun muassa seuraavat; perhe oli varannut kaksi huonetta, joista toiseen vietiin lisävuode. Perhe saapui neljältä ja isä vaati paikalle johtajaa, koska huone ei ollut vielä valmis. Illalla eräästä toisesta huoneesta huoneesta soitettiin hirvittävän kiukkuisena, että huonepalvelu oli unohtanut toimittaa toisen tilatun lautasen. Yritin tottakai yhdistää herraa ravintolaan, mutta hän vaati saada duty managerin puhelimeen. Tänään minulle soitti tuohtunut nainen, että heidän huonettaan ei ole siivottu, joten voisivatko he edes saada puhtaita pyyhkeitä ja lisää vessapaperia, s'il vous plaît. Soitin kerroshoitoon, niin sieltä työkaveri sanoi heti, että se on se huone, jossa on roikkunut ”ei saa häiritä” -kyltti koko päivän.
Mitähän muuta avautumista... hmm.. Työkaveri nauraa monesti sitä, kun hyö vastaa ranskan suuntanumerosta tuleviin puheluihin ”Hotel Dolce La Hulpe, [nimi],bonjour, comment je puis vous aider?”, nii joku kysyy aina tasaisin väliajoin että puhuuko vastaaja ranskaa. Ite hajoan aika monesti siihen, että kun ojennan sisäänkirjautuvalle asiakkaalle lomaketta, jossa on yleensä vain asiakkaan nimi ja sitten viivoja, joihin voi täyttää kaikenlaista alkaen syntymäajasta ja -paikasta passin numeroon ja lähi- ja sähköpostiosotteeseen. Pyydän monesti vain allekirjoitusta ja joskus sähköpostia, ja ja samalla, kun asiakas tutkailee lomaketta, teen itse työt koneella. Ja liian usein, kun käännyn asiakkaan puoleen, valmiina antamaan avaimet, näen, kuin asiakas on tähän mennessä täyttänyt passin numeron, syntymäajan ja -paikan, oman nimensa ja rustaa parhaillaan osoitettaan. Siinäpä sitä sitten taas odotellaan, että viimeiset tiedot saadaan lomakkeelle ja tehokasta virkailijaa ärsyttää, koska jonossa on 5 ihmistä rustailijan takana. Ja sama toistuu seuraavan kohdalla riippumatta siitä, millä kielellä pyydän vain allekirjoitusta.
Yksi tällainen tilanne oli pari viikkoa sitten, kun meillä oli erään koruvalmistajan konferenssi. Koko viikonlopun aikana meillä oli vain 30 normivierasta ja 220 konfferenssiosallistujaa. Ja yli puolet ryhmästä saapui kirjautumaan sisään aamu kymmenen aikaan. Ite tulin just töihin, kun se alkoi. Kolme tuntia ja koko ajan aula täynnä ihmisiä. Mutta koruvalmistaja palkitsi ne 30 muuta vierasta mukavasti: jokaiselle annettiin hopeinen desing-rannekoru.
Viime perjantaina elettiin myös jännittäviä aikoja, kun hotellilla oli muutaman tunnin sähkökatkos. Tämä oli etukäteen tiedossa, ja virta katkesi yhdentoista jälkeen. En ole ihan varma, monelta sähköt palasivat, mutta useamman tunnin joutuivat olemaan varageneraattorin varassa. Tämä tarkoitti mm. ei valoja, ei tietokonejärjestelmiä, ei ilmastointia. Huoneiden ovien lukot toimivat edelleen korteilla ja toivoakseni keittiön kylmälaitteisiin ohjattiin virtaa. Vastaanotto oli täynnä papereita, kun kaikki vieraiden dokumentit piti pitää konkreettisesti tallessa, ja töitä tekivät kynttilöiden ja taskulamppujen valossa. Ois ollu kiva lähteä seikkailemaan, mutta meidän rakennuksessa on sähkölukko, niin en ottanut riskiä :D
Nojoo. Mutta tykkään kyllä olla respassa töissä. Jos vain puhuisivat suomea, tai jos mie puhuisin ranskaa yhtä hyvin kuin englantia. Aika kuluu nopeasti, kun yleensä on jotain tekemistä.
Lisäksi huomaa taas, että ranskalaiset lomailijat ovat saapuneet, kun hirviä draama tapahtuu monta kertaa päivässä. Eilisiä draaman aiheita olivat muun muassa seuraavat; perhe oli varannut kaksi huonetta, joista toiseen vietiin lisävuode. Perhe saapui neljältä ja isä vaati paikalle johtajaa, koska huone ei ollut vielä valmis. Illalla eräästä toisesta huoneesta huoneesta soitettiin hirvittävän kiukkuisena, että huonepalvelu oli unohtanut toimittaa toisen tilatun lautasen. Yritin tottakai yhdistää herraa ravintolaan, mutta hän vaati saada duty managerin puhelimeen. Tänään minulle soitti tuohtunut nainen, että heidän huonettaan ei ole siivottu, joten voisivatko he edes saada puhtaita pyyhkeitä ja lisää vessapaperia, s'il vous plaît. Soitin kerroshoitoon, niin sieltä työkaveri sanoi heti, että se on se huone, jossa on roikkunut ”ei saa häiritä” -kyltti koko päivän.
Mitähän muuta avautumista... hmm.. Työkaveri nauraa monesti sitä, kun hyö vastaa ranskan suuntanumerosta tuleviin puheluihin ”Hotel Dolce La Hulpe, [nimi],bonjour, comment je puis vous aider?”, nii joku kysyy aina tasaisin väliajoin että puhuuko vastaaja ranskaa. Ite hajoan aika monesti siihen, että kun ojennan sisäänkirjautuvalle asiakkaalle lomaketta, jossa on yleensä vain asiakkaan nimi ja sitten viivoja, joihin voi täyttää kaikenlaista alkaen syntymäajasta ja -paikasta passin numeroon ja lähi- ja sähköpostiosotteeseen. Pyydän monesti vain allekirjoitusta ja joskus sähköpostia, ja ja samalla, kun asiakas tutkailee lomaketta, teen itse työt koneella. Ja liian usein, kun käännyn asiakkaan puoleen, valmiina antamaan avaimet, näen, kuin asiakas on tähän mennessä täyttänyt passin numeron, syntymäajan ja -paikan, oman nimensa ja rustaa parhaillaan osoitettaan. Siinäpä sitä sitten taas odotellaan, että viimeiset tiedot saadaan lomakkeelle ja tehokasta virkailijaa ärsyttää, koska jonossa on 5 ihmistä rustailijan takana. Ja sama toistuu seuraavan kohdalla riippumatta siitä, millä kielellä pyydän vain allekirjoitusta.
Yksi tällainen tilanne oli pari viikkoa sitten, kun meillä oli erään koruvalmistajan konferenssi. Koko viikonlopun aikana meillä oli vain 30 normivierasta ja 220 konfferenssiosallistujaa. Ja yli puolet ryhmästä saapui kirjautumaan sisään aamu kymmenen aikaan. Ite tulin just töihin, kun se alkoi. Kolme tuntia ja koko ajan aula täynnä ihmisiä. Mutta koruvalmistaja palkitsi ne 30 muuta vierasta mukavasti: jokaiselle annettiin hopeinen desing-rannekoru.
Viime perjantaina elettiin myös jännittäviä aikoja, kun hotellilla oli muutaman tunnin sähkökatkos. Tämä oli etukäteen tiedossa, ja virta katkesi yhdentoista jälkeen. En ole ihan varma, monelta sähköt palasivat, mutta useamman tunnin joutuivat olemaan varageneraattorin varassa. Tämä tarkoitti mm. ei valoja, ei tietokonejärjestelmiä, ei ilmastointia. Huoneiden ovien lukot toimivat edelleen korteilla ja toivoakseni keittiön kylmälaitteisiin ohjattiin virtaa. Vastaanotto oli täynnä papereita, kun kaikki vieraiden dokumentit piti pitää konkreettisesti tallessa, ja töitä tekivät kynttilöiden ja taskulamppujen valossa. Ois ollu kiva lähteä seikkailemaan, mutta meidän rakennuksessa on sähkölukko, niin en ottanut riskiä :D
Nojoo. Mutta tykkään kyllä olla respassa töissä. Jos vain puhuisivat suomea, tai jos mie puhuisin ranskaa yhtä hyvin kuin englantia. Aika kuluu nopeasti, kun yleensä on jotain tekemistä.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Grand Déjourner ja linnaseikkailuja
Tänään meillä oli halloweenin kunniaksi Grand Déjouner, eli suuri lounas. Ilmassa oli myös pientä sanaleikin tuntua, sillä aamiainen on ranskaksi kirjaimellisesti pieni lounas, petit déjouner.
Kun saavuin lounaalle, oli kanttiinin ovi koristeltu hämähäkinseitillä ja kurpitsan kuvilla. Oven takana odotti maskipäinen mies, joka sisääntultuani päästi ilmoille aika uskottavan ”BUAH-HAH-HAH” -naurun. Vaikka en säikkynytkään tuota, oli järkytykseni suuri, kun mies vähän myöhemmin otti maskin päästään, ja alta paljastui hotellinjohtaja :D
Koko kanttiini oli vedetty halloweeniksi. Mustat pöytäliinat, hämähäkinverkkoa lampuissa, pöydillä, seinillä, tuoleilla. Lisäksi sinne oli tuotu kaksi isoa telkkaria, joista pyöritettiin kauhuleffojen trailereita, ja niiden vieressä oli karkki- ja limsatarjoilu. Oli hieno piristys päivään ^^
Joo, se näytti vähän pelottavammalta sillon ko pöydillä oli mustat liinat ja ympärillä kaapuihin pukeutuneita ranskalaisia.
Suuntasin lounaan jälkeen HR-puolelle puhumaan sopparistani. Harjoittelunihan on virallisesti 380 ja laskennallinen aika sen suorittamiseen on 3kk, joka alittuu kyllä Suomessakin. Mutta nämä täällä tekevät vielä enemmän töitä, joten saan 380 tuntiani täyteen jo parin viikon päästä. Sopimukseni on kuitenkin kirjattu 11.12. asti. Niinpä kävin kysäisemässä, että mitenkä tehhään, oisko mittään mahiksia päästä aikasemmin Suomeen, nii sain aika tylyn vastauksen, että tässä sopimuksessa lukee 6.9.-11.12., eikä millään saatekirjeillä, joissa kerrotaan tuntimäärä, ole mitään merkitystä. Sanoi kyllä, että voi lyhentää sopparia, mutta vain ja ainoastaan jos vastaanottopäällikölle sopii. Sanoin, että no problem, no big deal ja lähdin murjottamaan omaan huoneeseeni.
Lähetin koulun kv-vastaavalle mailia tässä viikko sitten, että voinko lähteä täältä aikaisemmin, vai tuleeko siitä ongelmia Kelan tai EU:n kanssa, jos harkka-aika lyhenee. Tämä ei oikeastaan vastannut kysymykseeni, vaan kehoitti olemaan TAHDIKAS!!! (Caps lock ja huutomerkit siis kuuluivat häneltä saamaani kirjeeseen. Taidan kohta kirjoittaa takaisin yhtä TAHDIKKAAN!!! mailin ja kysyä että MIKSI VITUSSA KOULUN SOPIMUSPOHJASSA EI OLE EDES MITÄÄN PAIKKAA TUNTIMÄÄRILLE. Se on taas 3 viikkoa ”ylimääräistä” työtä, enkä saa edes asumislisää ens kuulle Suomesta.
Murjotettuani aikani ajattelin lähteä lyhyelle lenkille tuulettamaan ajatuksia. Ajattelin, että vartti tai parikymmentä minuuttia, en varmaan jaksaisi edes linnalle. Energiaa oli näemmä hieman enemmän, kuin olin luullut, sillä puolitoista tuntia myöhemmin löysin itseni linnan parkkipaikalta, eli juuri tiluksien vastakkaiselta puolelta.
Tulipa silti seikkailtua lähempänä linnaa tällä kertaa. Tässä kuvasaalista.
Haltialehto ennen linnaa
Löysin pienet portaat.
Linna ja nykytaidetta
Linnan pihassa oli itse asiassa metallista ja vedestä tehty nykytaiteen näyttely. Palloihin tuli vettä seinästä, ja kun vettä oli tarpeeksi, pallo kallistui niin, että vesi lorisi aukosta ulos. Se oli niinkuin katselisi riviä hopeaisia pallopäitä oksentamassa vettä ^^
Itse linna vähän lähempää. Huomaa myös koira.
Myös täällä on kohta syksy.
Kun saavuin lounaalle, oli kanttiinin ovi koristeltu hämähäkinseitillä ja kurpitsan kuvilla. Oven takana odotti maskipäinen mies, joka sisääntultuani päästi ilmoille aika uskottavan ”BUAH-HAH-HAH” -naurun. Vaikka en säikkynytkään tuota, oli järkytykseni suuri, kun mies vähän myöhemmin otti maskin päästään, ja alta paljastui hotellinjohtaja :D
Koko kanttiini oli vedetty halloweeniksi. Mustat pöytäliinat, hämähäkinverkkoa lampuissa, pöydillä, seinillä, tuoleilla. Lisäksi sinne oli tuotu kaksi isoa telkkaria, joista pyöritettiin kauhuleffojen trailereita, ja niiden vieressä oli karkki- ja limsatarjoilu. Oli hieno piristys päivään ^^
Joo, se näytti vähän pelottavammalta sillon ko pöydillä oli mustat liinat ja ympärillä kaapuihin pukeutuneita ranskalaisia.
Suuntasin lounaan jälkeen HR-puolelle puhumaan sopparistani. Harjoittelunihan on virallisesti 380 ja laskennallinen aika sen suorittamiseen on 3kk, joka alittuu kyllä Suomessakin. Mutta nämä täällä tekevät vielä enemmän töitä, joten saan 380 tuntiani täyteen jo parin viikon päästä. Sopimukseni on kuitenkin kirjattu 11.12. asti. Niinpä kävin kysäisemässä, että mitenkä tehhään, oisko mittään mahiksia päästä aikasemmin Suomeen, nii sain aika tylyn vastauksen, että tässä sopimuksessa lukee 6.9.-11.12., eikä millään saatekirjeillä, joissa kerrotaan tuntimäärä, ole mitään merkitystä. Sanoi kyllä, että voi lyhentää sopparia, mutta vain ja ainoastaan jos vastaanottopäällikölle sopii. Sanoin, että no problem, no big deal ja lähdin murjottamaan omaan huoneeseeni.
Lähetin koulun kv-vastaavalle mailia tässä viikko sitten, että voinko lähteä täältä aikaisemmin, vai tuleeko siitä ongelmia Kelan tai EU:n kanssa, jos harkka-aika lyhenee. Tämä ei oikeastaan vastannut kysymykseeni, vaan kehoitti olemaan TAHDIKAS!!! (Caps lock ja huutomerkit siis kuuluivat häneltä saamaani kirjeeseen. Taidan kohta kirjoittaa takaisin yhtä TAHDIKKAAN!!! mailin ja kysyä että MIKSI VITUSSA KOULUN SOPIMUSPOHJASSA EI OLE EDES MITÄÄN PAIKKAA TUNTIMÄÄRILLE. Se on taas 3 viikkoa ”ylimääräistä” työtä, enkä saa edes asumislisää ens kuulle Suomesta.
Murjotettuani aikani ajattelin lähteä lyhyelle lenkille tuulettamaan ajatuksia. Ajattelin, että vartti tai parikymmentä minuuttia, en varmaan jaksaisi edes linnalle. Energiaa oli näemmä hieman enemmän, kuin olin luullut, sillä puolitoista tuntia myöhemmin löysin itseni linnan parkkipaikalta, eli juuri tiluksien vastakkaiselta puolelta.
Tulipa silti seikkailtua lähempänä linnaa tällä kertaa. Tässä kuvasaalista.
Haltialehto ennen linnaa
Löysin pienet portaat.
Linna ja nykytaidetta
Linnan pihassa oli itse asiassa metallista ja vedestä tehty nykytaiteen näyttely. Palloihin tuli vettä seinästä, ja kun vettä oli tarpeeksi, pallo kallistui niin, että vesi lorisi aukosta ulos. Se oli niinkuin katselisi riviä hopeaisia pallopäitä oksentamassa vettä ^^
Itse linna vähän lähempää. Huomaa myös koira.
Myös täällä on kohta syksy.
torstai 28. lokakuuta 2010
Jotain belgialaisista
Tänään taas nautin vapaapäivästä. Sen kunniaksi ajattelin raapustaa jotain.
Oon avautunu jo yläasteella siitä, miten ranskalaiset laskee. Niillähän ei ole omia sanoja numeroille 70, 80 tai 90, vaan 70=60 10, 80=4 20 ja 90=4 20 10. Ja paras on vielä se 99, eli 4 20 10 9. Mutta koska Belgia yrittää ottaa vähän pesäeroa ranskaan, on täällä käytössä kirjaimellisesti sanat 70 ja 90. Ja ne hämmentyvät aina, kun taksiakin tilatessa mie käytän nuita ranskalaisia versioita :I
Mitähän muuta? Nii, vessamaksu julkisissa wc:ssä (myös ravintolat) yleensä 30-35 senttiä. Ja on rasittavaa, ko nämä käyttävät yhen ja kahen sentin kolikoita, nii joskus saattaa vaihtoraha tulla aika pieninä palasina takasi. Mutta sehän on ihan kätevä tapa työllistää yksi ihminen lisää, ko koko päivän siinä aulassa istuu joku, joka siivuaa ne vessat. Ja ne on kyllä monesti paremmassa kunnossa ko Suomen yleiset vessat.
Käyttäytyminen julkisilla paikoilla. Esimerkiksi rakastavaiset ei pidättele yhtään hellyydenosoituksiaan kaupungilla. Lisäksi ihmisten käyttäytyminen tuntemattomia kohtaan on aika ystävällistä, nostetaan toiselta tippuneita tavaroita ja pyydetään anteeksi, kun törmätään vahingossa. Mutta silti ovat, kuten kuvitella saattaa, huomattavasti vähemmän tietoisia siitä henkilökohtaisesta tilastaan, josta suomalaiset ovat niin tarkkoja. Tosin tänäänkin pääsin todistamaan pré-metrossa sitä, kun juna tuli asemalle, ja kolmasosa odottajista mahtui kyytiin, koska juna oli jo niin täynnä ennestään. Ihmiset tunkeutuivat vaunuun väkisin ja niinhän siinä kävi, ettei yksi ovi enää mennytkään kiinni. Muutaman minuutin jälkeen itse luovutin ja jatkoin metrolla seuraavalle asemalle, kun pré-metro jäi asemalle seisomaan ovi auki ja seuraava juna odotti tämän takana, ilman että sieltä pääsi porukka ulos.
Julkinen liikenne. Toimii keskustan alueella hyvin, kiitos metron. En ehkä voi koskaan lakata pitämästä metroista. Lisäksi täällä sukkuloi yllämainittuja pré-metroja, jotka ajavat metrolinjoihin nähden poikittain asemanvälejä, ja käytännössä ovat kapeita ratikoita, jotka kulkevat maan alla. Ts. ihan liian ahtaita.
Kollegat ja käyttäytyminen työpaikalla. Täällä ihmiset tuntuvat välittömimmiltä. Sanovat yleensä aika suoraan, jos on palautetta. Myös _jokaista_ pitää morjestaa, kun tulee käytävällä vastaan. Eihän täällä olekaan kuin vajaa sata ihmistä töissä päivittäin. Ja kaikki respan työntekijät ja molemmat kanttiinityöntekijät ja pari kerroshoitajaa ja muutama tarjoilija pitää tervehtiä poskisuukoilla. Minusta on parasta olla joskus yheksän aikaan aamupalaa hakemassa, ko tälläkin viikolla matkalla ravintolasta kanttiiniin sanoin paritkymmenet Bonjourit, keskustelin ranskaksi, ruotsiksi ja englanniksi ja sain kahdet poskisuukot.
Jeps. Nyt lähen haaveilemaan unista. Öitä.
Oon avautunu jo yläasteella siitä, miten ranskalaiset laskee. Niillähän ei ole omia sanoja numeroille 70, 80 tai 90, vaan 70=60 10, 80=4 20 ja 90=4 20 10. Ja paras on vielä se 99, eli 4 20 10 9. Mutta koska Belgia yrittää ottaa vähän pesäeroa ranskaan, on täällä käytössä kirjaimellisesti sanat 70 ja 90. Ja ne hämmentyvät aina, kun taksiakin tilatessa mie käytän nuita ranskalaisia versioita :I
Mitähän muuta? Nii, vessamaksu julkisissa wc:ssä (myös ravintolat) yleensä 30-35 senttiä. Ja on rasittavaa, ko nämä käyttävät yhen ja kahen sentin kolikoita, nii joskus saattaa vaihtoraha tulla aika pieninä palasina takasi. Mutta sehän on ihan kätevä tapa työllistää yksi ihminen lisää, ko koko päivän siinä aulassa istuu joku, joka siivuaa ne vessat. Ja ne on kyllä monesti paremmassa kunnossa ko Suomen yleiset vessat.
Käyttäytyminen julkisilla paikoilla. Esimerkiksi rakastavaiset ei pidättele yhtään hellyydenosoituksiaan kaupungilla. Lisäksi ihmisten käyttäytyminen tuntemattomia kohtaan on aika ystävällistä, nostetaan toiselta tippuneita tavaroita ja pyydetään anteeksi, kun törmätään vahingossa. Mutta silti ovat, kuten kuvitella saattaa, huomattavasti vähemmän tietoisia siitä henkilökohtaisesta tilastaan, josta suomalaiset ovat niin tarkkoja. Tosin tänäänkin pääsin todistamaan pré-metrossa sitä, kun juna tuli asemalle, ja kolmasosa odottajista mahtui kyytiin, koska juna oli jo niin täynnä ennestään. Ihmiset tunkeutuivat vaunuun väkisin ja niinhän siinä kävi, ettei yksi ovi enää mennytkään kiinni. Muutaman minuutin jälkeen itse luovutin ja jatkoin metrolla seuraavalle asemalle, kun pré-metro jäi asemalle seisomaan ovi auki ja seuraava juna odotti tämän takana, ilman että sieltä pääsi porukka ulos.
Julkinen liikenne. Toimii keskustan alueella hyvin, kiitos metron. En ehkä voi koskaan lakata pitämästä metroista. Lisäksi täällä sukkuloi yllämainittuja pré-metroja, jotka ajavat metrolinjoihin nähden poikittain asemanvälejä, ja käytännössä ovat kapeita ratikoita, jotka kulkevat maan alla. Ts. ihan liian ahtaita.
Kollegat ja käyttäytyminen työpaikalla. Täällä ihmiset tuntuvat välittömimmiltä. Sanovat yleensä aika suoraan, jos on palautetta. Myös _jokaista_ pitää morjestaa, kun tulee käytävällä vastaan. Eihän täällä olekaan kuin vajaa sata ihmistä töissä päivittäin. Ja kaikki respan työntekijät ja molemmat kanttiinityöntekijät ja pari kerroshoitajaa ja muutama tarjoilija pitää tervehtiä poskisuukoilla. Minusta on parasta olla joskus yheksän aikaan aamupalaa hakemassa, ko tälläkin viikolla matkalla ravintolasta kanttiiniin sanoin paritkymmenet Bonjourit, keskustelin ranskaksi, ruotsiksi ja englanniksi ja sain kahdet poskisuukot.
Jeps. Nyt lähen haaveilemaan unista. Öitä.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Työputki
En ole kirjoittanut, koska suoraan sanottuna on päässyt vähän masentamaan viime aikoina. Eilen vietin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon oikeasti aikaa hotellin ulkopuolella ja sain tuulettaa päätä. Alkaa nimittäin jo hieman syömään naista tämä kahden viikon putki työpaikalla. Tänään tosin sanoin, että nautin suunnattomasti siitä, kun työt eivät seuraa kotiin, niin onko tämä muka yhtään sen parempi, kun koti on töissä?
En ole ihan varma, mihin asti kirjoittelin viimeksi, mutta perjantaina 8.10 saapuivat äiti ja isä Brysseliin. Menin niitä vastaan lentokentälle ja huristeltiin junalla ja metrolla hotellille. En halunnut sijoittaa niitä tänne, koska täältä Brysseliin on joko puolen tunnin kävelymatka asemalle tai 40 euroa taksimaksua suuntaansa. Iskä ja äiskä toi mukanaan suomalaista suklaata ja niin paljon salmiakkia, että viimeset varmaan kulutan vasta lentokoneessa kotimatkalla. Lisäksi olin erittäin ilahtunut suomalaisesta lukemisesta. Olin viisaasti ennen lähtöä kierrellyt kirjahyllyjä, löytäen vain yhden suomalaisen teoksen, jonka kelpuutin mukaan. Nyt on Remestä vielä 350 sivua jäljellä <3
Olivat myös kakkiaiset töissä muutelleet kysymättä työvuoroja, taas. Minulla piti olla kolme aamuvuoroa kun porukat tulee ja kaksi päivää vapaata, mutta myöhäistivät seuraavan päivän vuoroa kolmella tunnilla niin, ettei ollut mitään järkeä lähteä enää seikkailemaan lauantaina keskustaan, joten saivat vanhemmat rauhassa kierrellä kaupunkia.
Sunnuntaina liityin seuraan erittäin väsyneenä ja kiukkuisena todella ärsyttävän aamuvuoron jälkeen. Kävimme syömässä Grand Placen takaisilla ravintolakujilla ja illalla pötkähdin tyytyväisenä nukkumaan huteralle varavuoteelleni.
Seuraavana päivänä näytin molemmat lempiostarini ja siinä oikeastaan vierähti koko päivä. Tiistaina äiti puolestaan halusi shoppailemaan ulkoilmakirppikselle, jolla oli semmoista rompepäivien tuntua, ihmisten myydessä mitä ihmeellisimpiä tavaroita huoviltaan. Mm. kristalliruunun palasia, posliineja ja huonekaluja.
Lounaan jälkeen ajattelin, että nyt jos koskaan, ja lähdimme kohti Atomiumia. Siis sitä maamerkkiä, joka pissaavan pojan ja Grand Placen jälkeen kummittelee kaikissa Brysselin muistomerkeissä. Suunnaton, atomirakennetta hyväkseen käyttävä rakennelma, jonka eri pallojen välillä meni liukuportaita ja hissejä. Ylimmässä pallurassa tietenkin katselutasanne. Hieno rakennelma oli, vaikka nettisivuilla luvatut näyttelyt jättivätkin aika kylmiksi.
Keskiviikkona saatin vanhemmat taas lentokentälle, ja sain Starbucksista suodatinkahvia – ekaa kertaa Helsinki-Vantaan jälkeen! Ja siellä lähtöterminaalissa iski aika iso katkeruus, kun ei itse vielä päässyt takaisin maailmaan, joka oli täynnä tuttuja ihmisiä ja turvallista kieltä.
Olin porvari ja huristin taksilla takaisin hotellille matkalaukkuineni nukkumaan. Kun olin menossa lounaalle, törmäsin ulkona Adrianaan, staffikanttiinin keittäjään. Kerroin tälle, että vanhemmat lähtivät takaisin Suomeen, ja tämä ymmärsi heti. Tänään itket vähän, mutta huomenna on kaikki paremmin. ”C'est comme ça”. Adriana ei puhu sanaakaan englantia. Se piristi meikää ehkä eniten.
Sitten teinkin päivävuoroja ja iltavuoroa ja aamuvuoroa. Seuraava vapaapäiväni oli maanantai, jona junat eivät kulkeneet. Ei siis mitään asiaa Brysseliin. Tein sitten aamu/iltavuoron, eli 7.00-10.00 ja 18.00-23.30 ja tunnin ylitöitä seuraavana päivänä. Tätä seurasi neljän iltavuoron putki, ja eilen oli vapaa päivä.
Koska halusin pois täältä, kävin katsomassa leffan. Eat, pray love. Sopii juuri tähän hetkeen ja onnistui piristämään. Lisäksi halusin nautiskella lasillisen punaviiniä, joten siirryin syömään viereiseen Cheese cake cafeeseen, johon piakkoin myös luokkakaverini Kuopiosta saapui. Oli mukava jutella jonkun kanssa Suomen ja koulun kuulumisia. Jonkun, joka ymmärtää ja joka osoitti empatiaa. Lisäksi tykkäsin todella paljon siitä lasillisesta punaviiniä.
Tuntui hyvältä päästä tuulettamaan itseään ja ajatuksiaan hotellin ulkopuolelle. Töihinmeno ei tunnu enää niin suurelta asialta, kuin pari päivää sitten.
En ole ihan varma, mihin asti kirjoittelin viimeksi, mutta perjantaina 8.10 saapuivat äiti ja isä Brysseliin. Menin niitä vastaan lentokentälle ja huristeltiin junalla ja metrolla hotellille. En halunnut sijoittaa niitä tänne, koska täältä Brysseliin on joko puolen tunnin kävelymatka asemalle tai 40 euroa taksimaksua suuntaansa. Iskä ja äiskä toi mukanaan suomalaista suklaata ja niin paljon salmiakkia, että viimeset varmaan kulutan vasta lentokoneessa kotimatkalla. Lisäksi olin erittäin ilahtunut suomalaisesta lukemisesta. Olin viisaasti ennen lähtöä kierrellyt kirjahyllyjä, löytäen vain yhden suomalaisen teoksen, jonka kelpuutin mukaan. Nyt on Remestä vielä 350 sivua jäljellä <3
Olivat myös kakkiaiset töissä muutelleet kysymättä työvuoroja, taas. Minulla piti olla kolme aamuvuoroa kun porukat tulee ja kaksi päivää vapaata, mutta myöhäistivät seuraavan päivän vuoroa kolmella tunnilla niin, ettei ollut mitään järkeä lähteä enää seikkailemaan lauantaina keskustaan, joten saivat vanhemmat rauhassa kierrellä kaupunkia.
Sunnuntaina liityin seuraan erittäin väsyneenä ja kiukkuisena todella ärsyttävän aamuvuoron jälkeen. Kävimme syömässä Grand Placen takaisilla ravintolakujilla ja illalla pötkähdin tyytyväisenä nukkumaan huteralle varavuoteelleni.
Seuraavana päivänä näytin molemmat lempiostarini ja siinä oikeastaan vierähti koko päivä. Tiistaina äiti puolestaan halusi shoppailemaan ulkoilmakirppikselle, jolla oli semmoista rompepäivien tuntua, ihmisten myydessä mitä ihmeellisimpiä tavaroita huoviltaan. Mm. kristalliruunun palasia, posliineja ja huonekaluja.
Lounaan jälkeen ajattelin, että nyt jos koskaan, ja lähdimme kohti Atomiumia. Siis sitä maamerkkiä, joka pissaavan pojan ja Grand Placen jälkeen kummittelee kaikissa Brysselin muistomerkeissä. Suunnaton, atomirakennetta hyväkseen käyttävä rakennelma, jonka eri pallojen välillä meni liukuportaita ja hissejä. Ylimmässä pallurassa tietenkin katselutasanne. Hieno rakennelma oli, vaikka nettisivuilla luvatut näyttelyt jättivätkin aika kylmiksi.
Keskiviikkona saatin vanhemmat taas lentokentälle, ja sain Starbucksista suodatinkahvia – ekaa kertaa Helsinki-Vantaan jälkeen! Ja siellä lähtöterminaalissa iski aika iso katkeruus, kun ei itse vielä päässyt takaisin maailmaan, joka oli täynnä tuttuja ihmisiä ja turvallista kieltä.
Olin porvari ja huristin taksilla takaisin hotellille matkalaukkuineni nukkumaan. Kun olin menossa lounaalle, törmäsin ulkona Adrianaan, staffikanttiinin keittäjään. Kerroin tälle, että vanhemmat lähtivät takaisin Suomeen, ja tämä ymmärsi heti. Tänään itket vähän, mutta huomenna on kaikki paremmin. ”C'est comme ça”. Adriana ei puhu sanaakaan englantia. Se piristi meikää ehkä eniten.
Sitten teinkin päivävuoroja ja iltavuoroa ja aamuvuoroa. Seuraava vapaapäiväni oli maanantai, jona junat eivät kulkeneet. Ei siis mitään asiaa Brysseliin. Tein sitten aamu/iltavuoron, eli 7.00-10.00 ja 18.00-23.30 ja tunnin ylitöitä seuraavana päivänä. Tätä seurasi neljän iltavuoron putki, ja eilen oli vapaa päivä.
Koska halusin pois täältä, kävin katsomassa leffan. Eat, pray love. Sopii juuri tähän hetkeen ja onnistui piristämään. Lisäksi halusin nautiskella lasillisen punaviiniä, joten siirryin syömään viereiseen Cheese cake cafeeseen, johon piakkoin myös luokkakaverini Kuopiosta saapui. Oli mukava jutella jonkun kanssa Suomen ja koulun kuulumisia. Jonkun, joka ymmärtää ja joka osoitti empatiaa. Lisäksi tykkäsin todella paljon siitä lasillisesta punaviiniä.
Tuntui hyvältä päästä tuulettamaan itseään ja ajatuksiaan hotellin ulkopuolelle. Töihinmeno ei tunnu enää niin suurelta asialta, kuin pari päivää sitten.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Seikkailu linnalle
Mitä! Onko seikkailuni keskiajan kiehtovaan maailmaan jäänyt raportoimatta? Korjataan vääryys saman tien.
Viikko sitten rupesi pelottamaan, että hyvät ilmat menevät ohi (turha toivo, tänään sai kulkea t-paidalla), syksy tulee ja kaunis vihreys katoaa. Päätin siis tehdä heti ekana vapaapäivänä retken linnaan, eli Château de la Hulpeen.
Tyypilliseen tapaani en muistanut tutkia linnan karttoja, joten löydettyäni tieni linnan maille...
...edessäni oli tienristeys, jossa oli kolme tietä joista valita. Päätin noudattaa vanhaa viisautta ja valita aina vasemman. Seurasin mukavaista polkua pitkin joenvartta ja piakkoin mutkan takaa häämötti jotain patsastmaista.
Kyllä, ne olivat itse asiassa portaat, jotka laskeutuivat alas jokeen.
Ylöspäin menevät portaat houkuttelivat jostain syystä enemmän ja harjoitutin pohkeitani vähän portailla. Ja kun pääsin niiden yläpäähän:
Lisää portaita! Ylimpien portaiden yläpäässä oli itse asiassa pieni, japanilaishenkinen katos, ja paikka muistutti muutenkin jotain aasialaista alttaria ilman värejä ja koristeita. Ylhäältä oli myös komeat näkymät joelle ja silmiini osui myös itse linna.
Tuossa kuva siitäkin, otettu vähän lähempää kyllä ;)
Sitten kävelin kotiin, ja kuulin, että vastaanottopäällikkö ja assistant-vastaanottopäällikkö oli molemmat erotettu iltapäivällä, ja että olivat jo pakanneet ja lähteneet. Sen pituinen se.
Viikko sitten rupesi pelottamaan, että hyvät ilmat menevät ohi (turha toivo, tänään sai kulkea t-paidalla), syksy tulee ja kaunis vihreys katoaa. Päätin siis tehdä heti ekana vapaapäivänä retken linnaan, eli Château de la Hulpeen.
Tyypilliseen tapaani en muistanut tutkia linnan karttoja, joten löydettyäni tieni linnan maille...
...edessäni oli tienristeys, jossa oli kolme tietä joista valita. Päätin noudattaa vanhaa viisautta ja valita aina vasemman. Seurasin mukavaista polkua pitkin joenvartta ja piakkoin mutkan takaa häämötti jotain patsastmaista.
Kyllä, ne olivat itse asiassa portaat, jotka laskeutuivat alas jokeen.
Ylöspäin menevät portaat houkuttelivat jostain syystä enemmän ja harjoitutin pohkeitani vähän portailla. Ja kun pääsin niiden yläpäähän:
Lisää portaita! Ylimpien portaiden yläpäässä oli itse asiassa pieni, japanilaishenkinen katos, ja paikka muistutti muutenkin jotain aasialaista alttaria ilman värejä ja koristeita. Ylhäältä oli myös komeat näkymät joelle ja silmiini osui myös itse linna.
Tuossa kuva siitäkin, otettu vähän lähempää kyllä ;)
Sitten kävelin kotiin, ja kuulin, että vastaanottopäällikkö ja assistant-vastaanottopäällikkö oli molemmat erotettu iltapäivällä, ja että olivat jo pakanneet ja lähteneet. Sen pituinen se.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
