Harjoitteluni Dolce La Hulpe Bruxellesissa on nyt virallisesti päättynyt. Eilen illalla vielä vaihtoivat välivuoron aamuvuoroksi, joten tämä päättyi nyt oikeastikin odotettua aikaisemmin.
Oon pakannu, ja pelottaa kauhiasti, että tuo iso laukku painaa ainakai 50 kilua. Tänään oli tarkotus vielä lähtiä parin työkaverin kanssa käymään baarissa, mutta se soitti miulle, ettei saakkaan autua, eikä pääse tänne korpeen. Rehellisesti sanottuna ei ees haittaa. Halluun pakata rauhasa ja varmistaa sata kertaa, ettei mitään jääny ja nukkua hyvin, koska aamulla aion herätä joskus viideltä.
Oon sanonu heippa kaikille työkavereille, ja huomenna nään vielä paria viimesen kerran. Sain niiltä eilen lahjaksi korillisen ihania Yves Rocherin tuotteita, mutta valitettavasti se myös tarkottaa paria lisäkiloa laukkuun :P
En oikein osaa sanoa mitkä fiilikset. En oo vielä oikein tajunnu, että viimesiä viedään. Enkä tänäänkään osannu ajatella, että tää on viimenen kerta, ko kirjaudun järjestelmään tai teen check-innejä täällä. Ehkä siksi, että ootan kyllä kotiin pääsyä. Vuorokauden päässä ollaan ihan eri maisemissa, lälläspyy.
Pistetään pikakelauksena siis viime viikkojen tapahtumia: Anki ja Kaisa kävi täällä, kierreltiin keskustaa, käytiin Mini-Europessa ja katsastettiin joulumarkkinat.
Joulumarkkinat alko täällä jo pari viikkoa sitten, ja se tarkottaa sitä, että ne on raijanneet ainakin sata myyntikojua (hirsistä/puista) keskustaan Grand Placelle ja St. Catherinalle, ja niissä kopeissa myydään kaikennäköstä. Osa myy käsitöitä, osa hilloja, osa kenkiä, osa paikallisia herkkuja ja osa lämmintä viiniä, mmm.
Keskelle Grand Placea on pystytetty iiiiiso joulukuusi ja seimiasetelma. Lisäksi kaupungintalon seinälle heijastetaan 7 minuutin mittainen valoshow, jota säestää jouluinen musiikki. Mie oon tuijottanu sen suu auki läpi ainakin kolme kertaa.
Saint Catherinalla puolestaan on myös kojujen lisäksi kaksi karusellia, suuuuunnattoman suuri maailmanpyörä sekä 40 metrin dinosaurus, jonka läpi voi kävellä. Lisäksi ovat vekkulit jäädyttäneet suihkualtaan, jota syksyllä kateltiin äitin ja isän hotellihuoneen ikkunasta – luistinradaksi.
Kävin myös viime viikolla viimeisen kerran Brysselin keskustassa. Kävin lempiostarillani, lempiravintolassani, juomassa lempioluttani, lempimetrossani ja myöshästyin junasta kolmesti. Kesken kaiken minut yllätti St. Nicholaus, joka käveli poliisisaattuessa vastaan. Tätä seurasi karkkia jakavat apujoukot, aasi ja sitten mandariinia jakelevat apujoukot. Huh?
Aamulla lento kello 10 ja sitte Helsingissä ollaan klo 15 paikallista aikaa. Välipysähdys Stockholm-Arlandassa. Vieläköhän ne kuvaa siellä sitä TV-sarjaa?
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
lauantai 20. marraskuuta 2010
Ompa taas jääny päivittelemättä
Unohtuu aina heittää näitä nettiin. Tässä kuitenkin toissapäiväinen merkintä:
Joo, vesivahinko. Nukuin to-pe yön huonosti, koska uusi huone ja uudet valot ikkunan takana häiritsivät. Muutin perjantaina loput tavarani tähän huoneeseen, ja sinne ne jäivät vielä suureksi osaksi kasseihin, kun lähdin iltaa viettämään työkavereiden kanssa läheiseen kylään, jossa itse asiassa yksi meidän tytöistä työskentelee viikonloppuisin.
Paikka oli semmoinen normaalia lähiökapakkaa kaksi kertaa isompi karaokeravintola, jossa välillä soi diskomusiikkia. Semmoinen jokaiselle jotakin. Kulttuurieroina mainittakoon, että ihmiset poltti edelleen sisällä, noin kaikki karaokebiisit oli todella masentavia nyyhkybiisejä, vodka + mikseri maksoi 9e ja se tarjoiltiin niin, että ensin kauhottiin käsillä lasiin jäitä, kaadettiin rannemitalla vodkaa ja avattiin viereen pullo mikseriä. Ja koska lasi, suhteessa pulloon, oli pieni, tuli ensimmäisistä hörpyistä tujakoita. Ai niin, ja täällä baareilla on ilmeisesti vapaat aukioloajat, eli siellä on porukkaa jonnekin kuuteen – seittemään asti istumassa. Lisäksi baareihin tuli todella paljon porukkaa autolla – tässä kompleksissa oli kolme baaria vierekkäin, ja ulos oli järjestetty maksullinen pysäköinti, ja parkkiksella oli joku ohjaamassa vapaille paikoille ja yksi seisomassa belgianpaimenkoiran kanssa portilla.
Olin ajatellut, että tyttö, jonka kyydissä tulin, ei viihtyisi varmaan kauaakaan, koska on yleensä hiljaisemman puoleinen. Olin väärässä, ja puoli neljän aikaan pyysin kyytiä toiselta työkaverilta, koska alkuperäisellä kuskillani oli vielä siinä vaiheessa lasi täynnä. Olin siis kotona myöhään, ja seuraavana päivänä väsytti.
Sitten vierähti taas muutama päivä töissä. Meillä oli eräs iso konferenssi, joka alkoi jo aamulla, kun huoneet eivät olleet vielä valmiina, joten 210 asiakasta jätti meille laukkunsa ja meidän tehtävänä oli kuljettaa ne huoneisiin. Jäimme erään toisen tytön kanssa respaan sillä aikaa kun pojat ja apulaiset (mm. hotellinjohtaja) kärräilivät matkatavaroita huoneisiin. Ajattelimme päässeemme helpolla, kunnes kävi käsky, että koska huonelistaan on tullut niin monta muutosta, ja on monta ihmistä, joiden matkalaukkua ei ole vielä saatu, meidän pitää käydä läpi jokainen tämän ryhmän huone, ja katsoa, että siellä on ranskan tai hollanninkieliset vihkoset, jotka järjestävät halusivat myös jakaa. 2 tuntia ja 210 huonetta myöhemmin olimme aika väsyneitä.
Toissailtana tiskilleni tuli mies, ja sanoi ”I hope a have a reservation under the name Rantakokko”. Muistin tottakai nimen ja vastasin, että ”On kyllä, tervetuloa”. Mies oli ihan suu auki ja meinasi mennä sanatkin sekaisin. Hoidin check-in:n ja kertoilin kaikki tavanomaiset jutut, ja toivottelin hyvät illanjatkot, kun seuraava mies jonosta tulee tiskilleni ja sanoo ”Iltaa”. Oli meikän vuoro järkyttyä.
Myös viime viikolla vastaanottama suomalainen hymyilytti reaktiollaan, sillä tämä rupesi heti kiroamaan. ”No mitäs perkelettä. Katoppa vaan, saatana, suomalainen täällä töissä. Helevetti sentään, kylläpä sattu” - ihan sillain hymyillen ja ihmetellen, ei mitenkään loukkaavasti :D
Eilen istuin tyytyväisenä lounaalla suunnittelemassa, minne veisin hollantilaisen harjoittelijan tänä iltana, kun lähtisimme taas käymään Brysselissä, kun pomo tuli kysymään, että voisinko tulla tunnin päästä töihin. Lupauduin sitten, koska yksi työkaveri on sairas. Itse asiassa sama työkaveri edellisenä iltana itki ja kertoi vihaavansa työtään, koska se oli niin stressaavaa, joten minusta tuntuu, että lähinnä hermolomalle se lähti. Eikä ole ensimmäinen täältä. Edellinen ei koskaan palannut lomaltaan.
Ilta muuttui kuitenkin melkein helvetiksi, kun koko ajan tiskillä oli väkeä. Ei päästy tekemään mitään ”toimistohommia” ennenkuin yövuorolainen saapui. Ja ymmärrän kyllä, että yövuoro yleensä joutuu selvittämään kaikki sotkut, mitä päivävuorolta jää, mutta kismitti meikää kyllä suunnattomasti, kun kysyin, että voitaisko jättää joku tehtävä sille, kun kello alakaa olla puoli yksi ja myö kohta kaks tuntia ylitöissä, mutta ei sopinut. Onneksi saatiin hommat pakettiin lopulta ja kahen aikaan pääsin nukkumaan.
Tänään sitten heräsin täydellisessä koomassa ja vietin päivän Brysselissä. Helminä mainittakoon muunmuassa todella hyvä kirsikkaolut sekä kylpypommit Lushin myymälästä. Huomenna pitää varmaan lähteä tuhlaamaan lisää :) Kohta alakaa käydä päivä vähiin.
Ps. Kävin juomassa maailman parasta olutta eilen!
Mansikkaolutta! Ja toinen voittaja oli saman sarjan omenaolut. Parhautta suoraan hanasta. Painii ihan eri sarjassa ko suomalaiset siiderit.
Joo, vesivahinko. Nukuin to-pe yön huonosti, koska uusi huone ja uudet valot ikkunan takana häiritsivät. Muutin perjantaina loput tavarani tähän huoneeseen, ja sinne ne jäivät vielä suureksi osaksi kasseihin, kun lähdin iltaa viettämään työkavereiden kanssa läheiseen kylään, jossa itse asiassa yksi meidän tytöistä työskentelee viikonloppuisin.
Paikka oli semmoinen normaalia lähiökapakkaa kaksi kertaa isompi karaokeravintola, jossa välillä soi diskomusiikkia. Semmoinen jokaiselle jotakin. Kulttuurieroina mainittakoon, että ihmiset poltti edelleen sisällä, noin kaikki karaokebiisit oli todella masentavia nyyhkybiisejä, vodka + mikseri maksoi 9e ja se tarjoiltiin niin, että ensin kauhottiin käsillä lasiin jäitä, kaadettiin rannemitalla vodkaa ja avattiin viereen pullo mikseriä. Ja koska lasi, suhteessa pulloon, oli pieni, tuli ensimmäisistä hörpyistä tujakoita. Ai niin, ja täällä baareilla on ilmeisesti vapaat aukioloajat, eli siellä on porukkaa jonnekin kuuteen – seittemään asti istumassa. Lisäksi baareihin tuli todella paljon porukkaa autolla – tässä kompleksissa oli kolme baaria vierekkäin, ja ulos oli järjestetty maksullinen pysäköinti, ja parkkiksella oli joku ohjaamassa vapaille paikoille ja yksi seisomassa belgianpaimenkoiran kanssa portilla.
Olin ajatellut, että tyttö, jonka kyydissä tulin, ei viihtyisi varmaan kauaakaan, koska on yleensä hiljaisemman puoleinen. Olin väärässä, ja puoli neljän aikaan pyysin kyytiä toiselta työkaverilta, koska alkuperäisellä kuskillani oli vielä siinä vaiheessa lasi täynnä. Olin siis kotona myöhään, ja seuraavana päivänä väsytti.
Sitten vierähti taas muutama päivä töissä. Meillä oli eräs iso konferenssi, joka alkoi jo aamulla, kun huoneet eivät olleet vielä valmiina, joten 210 asiakasta jätti meille laukkunsa ja meidän tehtävänä oli kuljettaa ne huoneisiin. Jäimme erään toisen tytön kanssa respaan sillä aikaa kun pojat ja apulaiset (mm. hotellinjohtaja) kärräilivät matkatavaroita huoneisiin. Ajattelimme päässeemme helpolla, kunnes kävi käsky, että koska huonelistaan on tullut niin monta muutosta, ja on monta ihmistä, joiden matkalaukkua ei ole vielä saatu, meidän pitää käydä läpi jokainen tämän ryhmän huone, ja katsoa, että siellä on ranskan tai hollanninkieliset vihkoset, jotka järjestävät halusivat myös jakaa. 2 tuntia ja 210 huonetta myöhemmin olimme aika väsyneitä.
Toissailtana tiskilleni tuli mies, ja sanoi ”I hope a have a reservation under the name Rantakokko”. Muistin tottakai nimen ja vastasin, että ”On kyllä, tervetuloa”. Mies oli ihan suu auki ja meinasi mennä sanatkin sekaisin. Hoidin check-in:n ja kertoilin kaikki tavanomaiset jutut, ja toivottelin hyvät illanjatkot, kun seuraava mies jonosta tulee tiskilleni ja sanoo ”Iltaa”. Oli meikän vuoro järkyttyä.
Myös viime viikolla vastaanottama suomalainen hymyilytti reaktiollaan, sillä tämä rupesi heti kiroamaan. ”No mitäs perkelettä. Katoppa vaan, saatana, suomalainen täällä töissä. Helevetti sentään, kylläpä sattu” - ihan sillain hymyillen ja ihmetellen, ei mitenkään loukkaavasti :D
Eilen istuin tyytyväisenä lounaalla suunnittelemassa, minne veisin hollantilaisen harjoittelijan tänä iltana, kun lähtisimme taas käymään Brysselissä, kun pomo tuli kysymään, että voisinko tulla tunnin päästä töihin. Lupauduin sitten, koska yksi työkaveri on sairas. Itse asiassa sama työkaveri edellisenä iltana itki ja kertoi vihaavansa työtään, koska se oli niin stressaavaa, joten minusta tuntuu, että lähinnä hermolomalle se lähti. Eikä ole ensimmäinen täältä. Edellinen ei koskaan palannut lomaltaan.
Ilta muuttui kuitenkin melkein helvetiksi, kun koko ajan tiskillä oli väkeä. Ei päästy tekemään mitään ”toimistohommia” ennenkuin yövuorolainen saapui. Ja ymmärrän kyllä, että yövuoro yleensä joutuu selvittämään kaikki sotkut, mitä päivävuorolta jää, mutta kismitti meikää kyllä suunnattomasti, kun kysyin, että voitaisko jättää joku tehtävä sille, kun kello alakaa olla puoli yksi ja myö kohta kaks tuntia ylitöissä, mutta ei sopinut. Onneksi saatiin hommat pakettiin lopulta ja kahen aikaan pääsin nukkumaan.
Tänään sitten heräsin täydellisessä koomassa ja vietin päivän Brysselissä. Helminä mainittakoon muunmuassa todella hyvä kirsikkaolut sekä kylpypommit Lushin myymälästä. Huomenna pitää varmaan lähteä tuhlaamaan lisää :) Kohta alakaa käydä päivä vähiin.
Ps. Kävin juomassa maailman parasta olutta eilen!
Mansikkaolutta! Ja toinen voittaja oli saman sarjan omenaolut. Parhautta suoraan hanasta. Painii ihan eri sarjassa ko suomalaiset siiderit.
torstai 11. marraskuuta 2010
Syysmyrsky
No olihan tämäkin tietty tapa lopettaa päivä.
Täällä on satanut ja tuullut koko päivän, mutta silti yllätyin pahasti, kun illalla palasin huoneeseeni ja ihmettelin, miksi verhot on märät. Silloin tajusin, että myös huoneessani sataa.
Pieni tarkastuskierros turvallisuus-ihmisten kanssa paljasti, että kyseessä ei ole mikään yläkerran vesivahinko, vaan tuuli puskee vettä sisään jostain rakosesta ja se tulee alas minun ikkunani sisäpuolella.
Olin onneksi poissa vain kolme tuntia, eikä sinä aikana ehtinyt tulla muuta kuin pisaroita tavaroille, jotka olivat ikkunan edessä. Vaihdoin täksi yöksi huonetta, mutta ilmeisesti menen takaisin tuonne, kunhan kuivaa. Vähän kyllä arveluttaa tämä touhu.
Täällä on satanut ja tuullut koko päivän, mutta silti yllätyin pahasti, kun illalla palasin huoneeseeni ja ihmettelin, miksi verhot on märät. Silloin tajusin, että myös huoneessani sataa.
Pieni tarkastuskierros turvallisuus-ihmisten kanssa paljasti, että kyseessä ei ole mikään yläkerran vesivahinko, vaan tuuli puskee vettä sisään jostain rakosesta ja se tulee alas minun ikkunani sisäpuolella.
Olin onneksi poissa vain kolme tuntia, eikä sinä aikana ehtinyt tulla muuta kuin pisaroita tavaroille, jotka olivat ikkunan edessä. Vaihdoin täksi yöksi huonetta, mutta ilmeisesti menen takaisin tuonne, kunhan kuivaa. Vähän kyllä arveluttaa tämä touhu.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Londres
Katso kuvia täältä.
Olipa mukava reissu. Oli myös mukavaa, kun ymmärsi about kaiken, mitä luki ja kuuli. Ja unohtui työasiat ihan kokonaan.
Kuten edellisestä käy ilmi, Oopperan kummitus sai minut rakastumaan. Pelkäsin, että olisin alipukeutunut ja katsoisivat minua hamosessani pahasti kulmiensa alta, mutta pelko oli turha; edelläni katsomoon kiipesi pariskunta sandaaleissa ja lenkkareissa, verkkarit jalassa. Ja oli kyllä ihan huippu ilta.
Eilen sitten seikkailin pidemmän kaavan mukaan keskustassa. Heti aluksi suuntasin Madame Tussaud'sille, koska se oli prioriteettilistallani ensimmäisenä. Nuket olivat hienoja ja näkemistä riitti kolmeksi tunniksi ilman, että ajan kulkua edes huomasi. Nukkien lisäksi tarjolla oli Chamber of horrors, eli kierros, jossa kulkijaa säikyttelivät tärisevät lattiat, kolisevat katot, paineilmasuihkaukset ja elävät näyttelijät. Sääntönä oli, että näyttelijöihin ei saanut koskea, eivätkä he koske sinua. Hyppivät esiin kulmien takaa melkein naamalle, mutta nämä saattoi kuulla ja nähdä edelläkulkevien reaktoista. Eniten yllätti, kun yksi tuli ja puhalsi korvaan ihan vierestä. Mutta olin iloinen päästessäni sieltä pois.
Seuraava hupi oli Spirit of London, ajelu, jolla käytiin nopsasti läpi Englannin historia istuen pienellä vuoristoradalla. Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä Marvel Superheroes 4D. Kyseessä oli lyhyt elokuvassa, jota tähdittivät mm. Spiderman, Hulk, Wolverine ja Iron man. 3D lasien kanssa kokemus oli realistisempi, kuin ne leffat, joita kävin Suomessa kattomassa. Tässä oikein mässäiltiin asioilla, jotka tulivat kirjaimellisesti päin näköä ja vaistomaisesti yritin karata tuolista pois niiden edestä. Lisäksi penkit tärisivät Hulkin jokaisella askeleella, pään molemmin puolin tuli paineilmasuihku joka kerta, kun Spiderman heitti verkkoja, edessäolevasta tuolista lensi vettä katsojan päälle kun Hulk aivasti ja penkin selkänojassa pullistui kaksi ilmatyynyä, kun Wolverine iski kyntensä kohti kameraa.
Todella hieno seikkailu. Ja nälkä alkoi vaivata, niin suuntasin kohti asemaa, jolta olin eilen bongannut mahtavimman ravintolan ikinä: Yo!Sushi. Sushibaari, jossa liukuhihnalta saat itse valita, mitä haluat syödä. Eri väriset lautaset olivat eriarvoisia, ja lopussa laskettiin, paljollakos sitä tulikaan syötyä. Hyvänä tarjouksena mainittakoon mm. 2 punnalla saatava misokeitto, johon sai loputtomasti täydennystä.
Seuraavaksi kohteeksi päätin ottaa London Film Museumin, mutta kun olin vaihtamassa metroa, sainkin idean käydä katsastamassa Buckinghamin palatsi samalla kertaa. Osuin paikalle, juuri kun joku ajeli hevoskärryillä sisälle. Valitettavasti vartioiden vaihto oli jo mennyt :( Otin sitten suunnan kohti jokea ja löysin sattumalta Big Benin siitä matkalta.
Film museum oli aika laimea kokemus Madame Tussaud'sin jälkeen, mutta ihan vierailun arvoinen. Päätin siellä myös kiristää vähän aikatauluani ja käydä vierailemassa myös viereisessä Sealifessa. Niillä oli pari ihan käsittämättömän isoa akvaarioita, haineen kaikkineen.
Sielläkin aikaa vierähti sen verran, että kello alkoi olla jo yli viiden, ja suunnilleen kaikki muut ”turistinähtävyydet” olivat jo kiinni. Suuntasin siis Covent gardeniin etsimään niitä maailman parhaaksi kehutuimpia keksejä ja löysinkin oikein viehättävän kauppa-aukion.
Nälkä alkoi jo vaivata, joten pyörin ympäriinsä Covent Gardenia ja lähialuetta. Löysin suuren kadun, jolla kulki paljon ihmisiä, mutta jonka ravintolat näyttivät olevan tupaten täynnä, kun pizza huttiinkin jonotti pöytää jo kolme porukkaa. Pizzaa alkoi itelläkin tekemään mieli, ja melkein vahingossa löysin eräältä sivukadulta ravintolan nimeltä ”Fire and stone”, joka mainosti olevansa ylpeästi erilainen ravintola.
Ja sitä se olikin. Tilasin New York -nimisen pitsan, ja sain eteeni lautasen, jolla oli pohja, tomaattikastike, mozzarellaa, makeaksi hillottua sipulia, pyttipannua ja turaus hapankermaa. Yllättävää kyllä, pizza oli parempaa kuin miltä ehkä kuulostaa. Maha täynnä suuntasin hotellille.
Ja tässä vaiheessa täytenee todeta, että vaikka Lontoon metroa aina mainostetaankin kaikkialla, niin on tuo Brysselin metro siistimpi. Siis asemat ei oo niin siistejä, eikä verkko niin laaja, mutta meno on tasaista ja nopeaa. Lontoossa junat keikkui ja hypähteli niin paljon, että meikällä oli matkapahoinvointia vielä puoli tuntia matkan jälkeenkin.
Sitte vielä semmonen huomio, että nämä ei jostain syystä lämmitä asemiaan. Oli todella kylmä sekä Lontoossa että Brysselissä odotella junia. Eurostarin lähtöaulat oli ihan mukavia, ko se on kuitenki vähän semmonen tyylikkäämpi firma, mutta muuten tuola yleisissä tiloissa oli lämpimintä Yo!Sushin lämpölamppujen alla. Mainosvalttihan se sekin.
Matka takaisin Brysseliin sujui hyvin, mutta kyllä vähän masensi palata ranskalandiaan. Kylmään ja sateiseen.Kuka lähtee meikän kanssa seuraavaksi johonki lämpimään maahan?
Olipa mukava reissu. Oli myös mukavaa, kun ymmärsi about kaiken, mitä luki ja kuuli. Ja unohtui työasiat ihan kokonaan.
Kuten edellisestä käy ilmi, Oopperan kummitus sai minut rakastumaan. Pelkäsin, että olisin alipukeutunut ja katsoisivat minua hamosessani pahasti kulmiensa alta, mutta pelko oli turha; edelläni katsomoon kiipesi pariskunta sandaaleissa ja lenkkareissa, verkkarit jalassa. Ja oli kyllä ihan huippu ilta.
Eilen sitten seikkailin pidemmän kaavan mukaan keskustassa. Heti aluksi suuntasin Madame Tussaud'sille, koska se oli prioriteettilistallani ensimmäisenä. Nuket olivat hienoja ja näkemistä riitti kolmeksi tunniksi ilman, että ajan kulkua edes huomasi. Nukkien lisäksi tarjolla oli Chamber of horrors, eli kierros, jossa kulkijaa säikyttelivät tärisevät lattiat, kolisevat katot, paineilmasuihkaukset ja elävät näyttelijät. Sääntönä oli, että näyttelijöihin ei saanut koskea, eivätkä he koske sinua. Hyppivät esiin kulmien takaa melkein naamalle, mutta nämä saattoi kuulla ja nähdä edelläkulkevien reaktoista. Eniten yllätti, kun yksi tuli ja puhalsi korvaan ihan vierestä. Mutta olin iloinen päästessäni sieltä pois.
Seuraava hupi oli Spirit of London, ajelu, jolla käytiin nopsasti läpi Englannin historia istuen pienellä vuoristoradalla. Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä Marvel Superheroes 4D. Kyseessä oli lyhyt elokuvassa, jota tähdittivät mm. Spiderman, Hulk, Wolverine ja Iron man. 3D lasien kanssa kokemus oli realistisempi, kuin ne leffat, joita kävin Suomessa kattomassa. Tässä oikein mässäiltiin asioilla, jotka tulivat kirjaimellisesti päin näköä ja vaistomaisesti yritin karata tuolista pois niiden edestä. Lisäksi penkit tärisivät Hulkin jokaisella askeleella, pään molemmin puolin tuli paineilmasuihku joka kerta, kun Spiderman heitti verkkoja, edessäolevasta tuolista lensi vettä katsojan päälle kun Hulk aivasti ja penkin selkänojassa pullistui kaksi ilmatyynyä, kun Wolverine iski kyntensä kohti kameraa.
Todella hieno seikkailu. Ja nälkä alkoi vaivata, niin suuntasin kohti asemaa, jolta olin eilen bongannut mahtavimman ravintolan ikinä: Yo!Sushi. Sushibaari, jossa liukuhihnalta saat itse valita, mitä haluat syödä. Eri väriset lautaset olivat eriarvoisia, ja lopussa laskettiin, paljollakos sitä tulikaan syötyä. Hyvänä tarjouksena mainittakoon mm. 2 punnalla saatava misokeitto, johon sai loputtomasti täydennystä.
Seuraavaksi kohteeksi päätin ottaa London Film Museumin, mutta kun olin vaihtamassa metroa, sainkin idean käydä katsastamassa Buckinghamin palatsi samalla kertaa. Osuin paikalle, juuri kun joku ajeli hevoskärryillä sisälle. Valitettavasti vartioiden vaihto oli jo mennyt :( Otin sitten suunnan kohti jokea ja löysin sattumalta Big Benin siitä matkalta.
Film museum oli aika laimea kokemus Madame Tussaud'sin jälkeen, mutta ihan vierailun arvoinen. Päätin siellä myös kiristää vähän aikatauluani ja käydä vierailemassa myös viereisessä Sealifessa. Niillä oli pari ihan käsittämättömän isoa akvaarioita, haineen kaikkineen.
Sielläkin aikaa vierähti sen verran, että kello alkoi olla jo yli viiden, ja suunnilleen kaikki muut ”turistinähtävyydet” olivat jo kiinni. Suuntasin siis Covent gardeniin etsimään niitä maailman parhaaksi kehutuimpia keksejä ja löysinkin oikein viehättävän kauppa-aukion.
Nälkä alkoi jo vaivata, joten pyörin ympäriinsä Covent Gardenia ja lähialuetta. Löysin suuren kadun, jolla kulki paljon ihmisiä, mutta jonka ravintolat näyttivät olevan tupaten täynnä, kun pizza huttiinkin jonotti pöytää jo kolme porukkaa. Pizzaa alkoi itelläkin tekemään mieli, ja melkein vahingossa löysin eräältä sivukadulta ravintolan nimeltä ”Fire and stone”, joka mainosti olevansa ylpeästi erilainen ravintola.
Ja sitä se olikin. Tilasin New York -nimisen pitsan, ja sain eteeni lautasen, jolla oli pohja, tomaattikastike, mozzarellaa, makeaksi hillottua sipulia, pyttipannua ja turaus hapankermaa. Yllättävää kyllä, pizza oli parempaa kuin miltä ehkä kuulostaa. Maha täynnä suuntasin hotellille.
Ja tässä vaiheessa täytenee todeta, että vaikka Lontoon metroa aina mainostetaankin kaikkialla, niin on tuo Brysselin metro siistimpi. Siis asemat ei oo niin siistejä, eikä verkko niin laaja, mutta meno on tasaista ja nopeaa. Lontoossa junat keikkui ja hypähteli niin paljon, että meikällä oli matkapahoinvointia vielä puoli tuntia matkan jälkeenkin.
Sitte vielä semmonen huomio, että nämä ei jostain syystä lämmitä asemiaan. Oli todella kylmä sekä Lontoossa että Brysselissä odotella junia. Eurostarin lähtöaulat oli ihan mukavia, ko se on kuitenki vähän semmonen tyylikkäämpi firma, mutta muuten tuola yleisissä tiloissa oli lämpimintä Yo!Sushin lämpölamppujen alla. Mainosvalttihan se sekin.
Matka takaisin Brysseliin sujui hyvin, mutta kyllä vähän masensi palata ranskalandiaan. Kylmään ja sateiseen.Kuka lähtee meikän kanssa seuraavaksi johonki lämpimään maahan?
tiistai 9. marraskuuta 2010
London
Bruxelles-Midi
Tässä sitä taas mennään. Koska työvuorolistassa on peräti neljä peräkkäistä vapaapäivää, olisi mielestäni silkkaa typeryyttä tuhlata ne Dolcella. Sitäpaitsi en jaksa seikkailla neljänä peräkkäisenä päivänä Brysselissä, joten päätin tempaista. Tällä hetkellä istun Eurostarin lähtöaulassa Bruxelles-Midi asemalla odottamassa junaa, joka vie minut kahdessa tunnissa Lontooseen.
Juna kulkee Ranskan kautta ja alittaa kanaalin. Senpä takia äsken piti mennä check-innistä läpi, turvatarkastukset ja kaikki, niinko lentokentilläkin. Nyt istun kahvilassa, ja juon Ubuntu-colaa. Otampa kuvan.
Kävin äsken myös toisessa kahvilassa juomassa lattea, ja yllätykseni sain laventelisuklaata kaupantekijäiseksi. Siis kaupantekijäissuklaissa ei ole mitään omituista täällä, mutta laventelisuklaa maistui ihan saippualle :I
Kiva päästä pois. Oli töissä ihan mukavan raskas viikko, eikä sitä yhtään helpottanut se, että meidän rakennukseen tuli uusia harjottelijoita. Kaikki jotain 16-v, yks tyttö ja loput poikia, ja ne valvo joka yö jonneki yhteen asti jutellen ja nauraen ja kolistellen ja tömistellen. Mie asun pohjakerroksessa, nii kuulin kyllä aikalailla kaiken. Onneksi net nyt lähti taas, ainakin suurin osa, kuukaudeksi pois. Eivätkä ees puhuneet englantia, nii niiden kanssa oli aika vaikia kommunikoida.
Lisäys yöltä:
Tuleeko teille koskaan semmosia hetkiä, että pelottaa, ettette koskaan voi elää niitä uudelleen? Meikälle tuli yks semmonen, ko kävin kattomassa Oopperan kummitus -musikaalin <3 Se alkaa huutokaupalla, jonka viimeinen esine on suurensuuri kristallikruunu, jonka päältä vedetään verhot, ja joka nousee lavalta kohti katsomoa aavemaisesti heiluen ja välkkyen, samalla kun tunnusmusiikki soi ensimmäisen kerran. Vaikka olin korkealla katsomossa, tuntui, että se väh. 5x5 metrinen kristallikruunu tulee syliin.
Tässä sitä taas mennään. Koska työvuorolistassa on peräti neljä peräkkäistä vapaapäivää, olisi mielestäni silkkaa typeryyttä tuhlata ne Dolcella. Sitäpaitsi en jaksa seikkailla neljänä peräkkäisenä päivänä Brysselissä, joten päätin tempaista. Tällä hetkellä istun Eurostarin lähtöaulassa Bruxelles-Midi asemalla odottamassa junaa, joka vie minut kahdessa tunnissa Lontooseen.
Juna kulkee Ranskan kautta ja alittaa kanaalin. Senpä takia äsken piti mennä check-innistä läpi, turvatarkastukset ja kaikki, niinko lentokentilläkin. Nyt istun kahvilassa, ja juon Ubuntu-colaa. Otampa kuvan.
Kävin äsken myös toisessa kahvilassa juomassa lattea, ja yllätykseni sain laventelisuklaata kaupantekijäiseksi. Siis kaupantekijäissuklaissa ei ole mitään omituista täällä, mutta laventelisuklaa maistui ihan saippualle :I
Kiva päästä pois. Oli töissä ihan mukavan raskas viikko, eikä sitä yhtään helpottanut se, että meidän rakennukseen tuli uusia harjottelijoita. Kaikki jotain 16-v, yks tyttö ja loput poikia, ja ne valvo joka yö jonneki yhteen asti jutellen ja nauraen ja kolistellen ja tömistellen. Mie asun pohjakerroksessa, nii kuulin kyllä aikalailla kaiken. Onneksi net nyt lähti taas, ainakin suurin osa, kuukaudeksi pois. Eivätkä ees puhuneet englantia, nii niiden kanssa oli aika vaikia kommunikoida.
Lisäys yöltä:
Tuleeko teille koskaan semmosia hetkiä, että pelottaa, ettette koskaan voi elää niitä uudelleen? Meikälle tuli yks semmonen, ko kävin kattomassa Oopperan kummitus -musikaalin <3 Se alkaa huutokaupalla, jonka viimeinen esine on suurensuuri kristallikruunu, jonka päältä vedetään verhot, ja joka nousee lavalta kohti katsomoa aavemaisesti heiluen ja välkkyen, samalla kun tunnusmusiikki soi ensimmäisen kerran. Vaikka olin korkealla katsomossa, tuntui, että se väh. 5x5 metrinen kristallikruunu tulee syliin.
tiistai 2. marraskuuta 2010
Aasiakas.be
Belgiassa on alkanut virallinen syysloma, ja hotelli on täynnä lapsiperheitä. Lapset on ihan kivoja, silloin kun ne on niin kaukana, ettei niitä kuule. Eilen illalla meille respaan juoksi tarjoilija kysymään, että onko meillä koneella yhtään huonetta, jossa on kaksi aikuista ja kolme lasta. Valitettavasti kone ei pystynyt löytämään sellaista huonetta, ja tarjoilijan hartijat lysähtivät. Perhe oli käynyt syömässä ravintolassa, mukulat olivat tehneet täyden sotkun pöytään, ja koko porukka hävinnyt allekirjoittamatta kuittia, joten ravintola ei edes tiedä, ketä laskuttaa.
Lisäksi huomaa taas, että ranskalaiset lomailijat ovat saapuneet, kun hirviä draama tapahtuu monta kertaa päivässä. Eilisiä draaman aiheita olivat muun muassa seuraavat; perhe oli varannut kaksi huonetta, joista toiseen vietiin lisävuode. Perhe saapui neljältä ja isä vaati paikalle johtajaa, koska huone ei ollut vielä valmis. Illalla eräästä toisesta huoneesta huoneesta soitettiin hirvittävän kiukkuisena, että huonepalvelu oli unohtanut toimittaa toisen tilatun lautasen. Yritin tottakai yhdistää herraa ravintolaan, mutta hän vaati saada duty managerin puhelimeen. Tänään minulle soitti tuohtunut nainen, että heidän huonettaan ei ole siivottu, joten voisivatko he edes saada puhtaita pyyhkeitä ja lisää vessapaperia, s'il vous plaît. Soitin kerroshoitoon, niin sieltä työkaveri sanoi heti, että se on se huone, jossa on roikkunut ”ei saa häiritä” -kyltti koko päivän.
Mitähän muuta avautumista... hmm.. Työkaveri nauraa monesti sitä, kun hyö vastaa ranskan suuntanumerosta tuleviin puheluihin ”Hotel Dolce La Hulpe, [nimi],bonjour, comment je puis vous aider?”, nii joku kysyy aina tasaisin väliajoin että puhuuko vastaaja ranskaa. Ite hajoan aika monesti siihen, että kun ojennan sisäänkirjautuvalle asiakkaalle lomaketta, jossa on yleensä vain asiakkaan nimi ja sitten viivoja, joihin voi täyttää kaikenlaista alkaen syntymäajasta ja -paikasta passin numeroon ja lähi- ja sähköpostiosotteeseen. Pyydän monesti vain allekirjoitusta ja joskus sähköpostia, ja ja samalla, kun asiakas tutkailee lomaketta, teen itse työt koneella. Ja liian usein, kun käännyn asiakkaan puoleen, valmiina antamaan avaimet, näen, kuin asiakas on tähän mennessä täyttänyt passin numeron, syntymäajan ja -paikan, oman nimensa ja rustaa parhaillaan osoitettaan. Siinäpä sitä sitten taas odotellaan, että viimeiset tiedot saadaan lomakkeelle ja tehokasta virkailijaa ärsyttää, koska jonossa on 5 ihmistä rustailijan takana. Ja sama toistuu seuraavan kohdalla riippumatta siitä, millä kielellä pyydän vain allekirjoitusta.
Yksi tällainen tilanne oli pari viikkoa sitten, kun meillä oli erään koruvalmistajan konferenssi. Koko viikonlopun aikana meillä oli vain 30 normivierasta ja 220 konfferenssiosallistujaa. Ja yli puolet ryhmästä saapui kirjautumaan sisään aamu kymmenen aikaan. Ite tulin just töihin, kun se alkoi. Kolme tuntia ja koko ajan aula täynnä ihmisiä. Mutta koruvalmistaja palkitsi ne 30 muuta vierasta mukavasti: jokaiselle annettiin hopeinen desing-rannekoru.
Viime perjantaina elettiin myös jännittäviä aikoja, kun hotellilla oli muutaman tunnin sähkökatkos. Tämä oli etukäteen tiedossa, ja virta katkesi yhdentoista jälkeen. En ole ihan varma, monelta sähköt palasivat, mutta useamman tunnin joutuivat olemaan varageneraattorin varassa. Tämä tarkoitti mm. ei valoja, ei tietokonejärjestelmiä, ei ilmastointia. Huoneiden ovien lukot toimivat edelleen korteilla ja toivoakseni keittiön kylmälaitteisiin ohjattiin virtaa. Vastaanotto oli täynnä papereita, kun kaikki vieraiden dokumentit piti pitää konkreettisesti tallessa, ja töitä tekivät kynttilöiden ja taskulamppujen valossa. Ois ollu kiva lähteä seikkailemaan, mutta meidän rakennuksessa on sähkölukko, niin en ottanut riskiä :D
Nojoo. Mutta tykkään kyllä olla respassa töissä. Jos vain puhuisivat suomea, tai jos mie puhuisin ranskaa yhtä hyvin kuin englantia. Aika kuluu nopeasti, kun yleensä on jotain tekemistä.
Lisäksi huomaa taas, että ranskalaiset lomailijat ovat saapuneet, kun hirviä draama tapahtuu monta kertaa päivässä. Eilisiä draaman aiheita olivat muun muassa seuraavat; perhe oli varannut kaksi huonetta, joista toiseen vietiin lisävuode. Perhe saapui neljältä ja isä vaati paikalle johtajaa, koska huone ei ollut vielä valmis. Illalla eräästä toisesta huoneesta huoneesta soitettiin hirvittävän kiukkuisena, että huonepalvelu oli unohtanut toimittaa toisen tilatun lautasen. Yritin tottakai yhdistää herraa ravintolaan, mutta hän vaati saada duty managerin puhelimeen. Tänään minulle soitti tuohtunut nainen, että heidän huonettaan ei ole siivottu, joten voisivatko he edes saada puhtaita pyyhkeitä ja lisää vessapaperia, s'il vous plaît. Soitin kerroshoitoon, niin sieltä työkaveri sanoi heti, että se on se huone, jossa on roikkunut ”ei saa häiritä” -kyltti koko päivän.
Mitähän muuta avautumista... hmm.. Työkaveri nauraa monesti sitä, kun hyö vastaa ranskan suuntanumerosta tuleviin puheluihin ”Hotel Dolce La Hulpe, [nimi],bonjour, comment je puis vous aider?”, nii joku kysyy aina tasaisin väliajoin että puhuuko vastaaja ranskaa. Ite hajoan aika monesti siihen, että kun ojennan sisäänkirjautuvalle asiakkaalle lomaketta, jossa on yleensä vain asiakkaan nimi ja sitten viivoja, joihin voi täyttää kaikenlaista alkaen syntymäajasta ja -paikasta passin numeroon ja lähi- ja sähköpostiosotteeseen. Pyydän monesti vain allekirjoitusta ja joskus sähköpostia, ja ja samalla, kun asiakas tutkailee lomaketta, teen itse työt koneella. Ja liian usein, kun käännyn asiakkaan puoleen, valmiina antamaan avaimet, näen, kuin asiakas on tähän mennessä täyttänyt passin numeron, syntymäajan ja -paikan, oman nimensa ja rustaa parhaillaan osoitettaan. Siinäpä sitä sitten taas odotellaan, että viimeiset tiedot saadaan lomakkeelle ja tehokasta virkailijaa ärsyttää, koska jonossa on 5 ihmistä rustailijan takana. Ja sama toistuu seuraavan kohdalla riippumatta siitä, millä kielellä pyydän vain allekirjoitusta.
Yksi tällainen tilanne oli pari viikkoa sitten, kun meillä oli erään koruvalmistajan konferenssi. Koko viikonlopun aikana meillä oli vain 30 normivierasta ja 220 konfferenssiosallistujaa. Ja yli puolet ryhmästä saapui kirjautumaan sisään aamu kymmenen aikaan. Ite tulin just töihin, kun se alkoi. Kolme tuntia ja koko ajan aula täynnä ihmisiä. Mutta koruvalmistaja palkitsi ne 30 muuta vierasta mukavasti: jokaiselle annettiin hopeinen desing-rannekoru.
Viime perjantaina elettiin myös jännittäviä aikoja, kun hotellilla oli muutaman tunnin sähkökatkos. Tämä oli etukäteen tiedossa, ja virta katkesi yhdentoista jälkeen. En ole ihan varma, monelta sähköt palasivat, mutta useamman tunnin joutuivat olemaan varageneraattorin varassa. Tämä tarkoitti mm. ei valoja, ei tietokonejärjestelmiä, ei ilmastointia. Huoneiden ovien lukot toimivat edelleen korteilla ja toivoakseni keittiön kylmälaitteisiin ohjattiin virtaa. Vastaanotto oli täynnä papereita, kun kaikki vieraiden dokumentit piti pitää konkreettisesti tallessa, ja töitä tekivät kynttilöiden ja taskulamppujen valossa. Ois ollu kiva lähteä seikkailemaan, mutta meidän rakennuksessa on sähkölukko, niin en ottanut riskiä :D
Nojoo. Mutta tykkään kyllä olla respassa töissä. Jos vain puhuisivat suomea, tai jos mie puhuisin ranskaa yhtä hyvin kuin englantia. Aika kuluu nopeasti, kun yleensä on jotain tekemistä.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Grand Déjourner ja linnaseikkailuja
Tänään meillä oli halloweenin kunniaksi Grand Déjouner, eli suuri lounas. Ilmassa oli myös pientä sanaleikin tuntua, sillä aamiainen on ranskaksi kirjaimellisesti pieni lounas, petit déjouner.
Kun saavuin lounaalle, oli kanttiinin ovi koristeltu hämähäkinseitillä ja kurpitsan kuvilla. Oven takana odotti maskipäinen mies, joka sisääntultuani päästi ilmoille aika uskottavan ”BUAH-HAH-HAH” -naurun. Vaikka en säikkynytkään tuota, oli järkytykseni suuri, kun mies vähän myöhemmin otti maskin päästään, ja alta paljastui hotellinjohtaja :D
Koko kanttiini oli vedetty halloweeniksi. Mustat pöytäliinat, hämähäkinverkkoa lampuissa, pöydillä, seinillä, tuoleilla. Lisäksi sinne oli tuotu kaksi isoa telkkaria, joista pyöritettiin kauhuleffojen trailereita, ja niiden vieressä oli karkki- ja limsatarjoilu. Oli hieno piristys päivään ^^
Joo, se näytti vähän pelottavammalta sillon ko pöydillä oli mustat liinat ja ympärillä kaapuihin pukeutuneita ranskalaisia.
Suuntasin lounaan jälkeen HR-puolelle puhumaan sopparistani. Harjoittelunihan on virallisesti 380 ja laskennallinen aika sen suorittamiseen on 3kk, joka alittuu kyllä Suomessakin. Mutta nämä täällä tekevät vielä enemmän töitä, joten saan 380 tuntiani täyteen jo parin viikon päästä. Sopimukseni on kuitenkin kirjattu 11.12. asti. Niinpä kävin kysäisemässä, että mitenkä tehhään, oisko mittään mahiksia päästä aikasemmin Suomeen, nii sain aika tylyn vastauksen, että tässä sopimuksessa lukee 6.9.-11.12., eikä millään saatekirjeillä, joissa kerrotaan tuntimäärä, ole mitään merkitystä. Sanoi kyllä, että voi lyhentää sopparia, mutta vain ja ainoastaan jos vastaanottopäällikölle sopii. Sanoin, että no problem, no big deal ja lähdin murjottamaan omaan huoneeseeni.
Lähetin koulun kv-vastaavalle mailia tässä viikko sitten, että voinko lähteä täältä aikaisemmin, vai tuleeko siitä ongelmia Kelan tai EU:n kanssa, jos harkka-aika lyhenee. Tämä ei oikeastaan vastannut kysymykseeni, vaan kehoitti olemaan TAHDIKAS!!! (Caps lock ja huutomerkit siis kuuluivat häneltä saamaani kirjeeseen. Taidan kohta kirjoittaa takaisin yhtä TAHDIKKAAN!!! mailin ja kysyä että MIKSI VITUSSA KOULUN SOPIMUSPOHJASSA EI OLE EDES MITÄÄN PAIKKAA TUNTIMÄÄRILLE. Se on taas 3 viikkoa ”ylimääräistä” työtä, enkä saa edes asumislisää ens kuulle Suomesta.
Murjotettuani aikani ajattelin lähteä lyhyelle lenkille tuulettamaan ajatuksia. Ajattelin, että vartti tai parikymmentä minuuttia, en varmaan jaksaisi edes linnalle. Energiaa oli näemmä hieman enemmän, kuin olin luullut, sillä puolitoista tuntia myöhemmin löysin itseni linnan parkkipaikalta, eli juuri tiluksien vastakkaiselta puolelta.
Tulipa silti seikkailtua lähempänä linnaa tällä kertaa. Tässä kuvasaalista.
Haltialehto ennen linnaa
Löysin pienet portaat.
Linna ja nykytaidetta
Linnan pihassa oli itse asiassa metallista ja vedestä tehty nykytaiteen näyttely. Palloihin tuli vettä seinästä, ja kun vettä oli tarpeeksi, pallo kallistui niin, että vesi lorisi aukosta ulos. Se oli niinkuin katselisi riviä hopeaisia pallopäitä oksentamassa vettä ^^
Itse linna vähän lähempää. Huomaa myös koira.
Myös täällä on kohta syksy.
Kun saavuin lounaalle, oli kanttiinin ovi koristeltu hämähäkinseitillä ja kurpitsan kuvilla. Oven takana odotti maskipäinen mies, joka sisääntultuani päästi ilmoille aika uskottavan ”BUAH-HAH-HAH” -naurun. Vaikka en säikkynytkään tuota, oli järkytykseni suuri, kun mies vähän myöhemmin otti maskin päästään, ja alta paljastui hotellinjohtaja :D
Koko kanttiini oli vedetty halloweeniksi. Mustat pöytäliinat, hämähäkinverkkoa lampuissa, pöydillä, seinillä, tuoleilla. Lisäksi sinne oli tuotu kaksi isoa telkkaria, joista pyöritettiin kauhuleffojen trailereita, ja niiden vieressä oli karkki- ja limsatarjoilu. Oli hieno piristys päivään ^^
Joo, se näytti vähän pelottavammalta sillon ko pöydillä oli mustat liinat ja ympärillä kaapuihin pukeutuneita ranskalaisia.
Suuntasin lounaan jälkeen HR-puolelle puhumaan sopparistani. Harjoittelunihan on virallisesti 380 ja laskennallinen aika sen suorittamiseen on 3kk, joka alittuu kyllä Suomessakin. Mutta nämä täällä tekevät vielä enemmän töitä, joten saan 380 tuntiani täyteen jo parin viikon päästä. Sopimukseni on kuitenkin kirjattu 11.12. asti. Niinpä kävin kysäisemässä, että mitenkä tehhään, oisko mittään mahiksia päästä aikasemmin Suomeen, nii sain aika tylyn vastauksen, että tässä sopimuksessa lukee 6.9.-11.12., eikä millään saatekirjeillä, joissa kerrotaan tuntimäärä, ole mitään merkitystä. Sanoi kyllä, että voi lyhentää sopparia, mutta vain ja ainoastaan jos vastaanottopäällikölle sopii. Sanoin, että no problem, no big deal ja lähdin murjottamaan omaan huoneeseeni.
Lähetin koulun kv-vastaavalle mailia tässä viikko sitten, että voinko lähteä täältä aikaisemmin, vai tuleeko siitä ongelmia Kelan tai EU:n kanssa, jos harkka-aika lyhenee. Tämä ei oikeastaan vastannut kysymykseeni, vaan kehoitti olemaan TAHDIKAS!!! (Caps lock ja huutomerkit siis kuuluivat häneltä saamaani kirjeeseen. Taidan kohta kirjoittaa takaisin yhtä TAHDIKKAAN!!! mailin ja kysyä että MIKSI VITUSSA KOULUN SOPIMUSPOHJASSA EI OLE EDES MITÄÄN PAIKKAA TUNTIMÄÄRILLE. Se on taas 3 viikkoa ”ylimääräistä” työtä, enkä saa edes asumislisää ens kuulle Suomesta.
Murjotettuani aikani ajattelin lähteä lyhyelle lenkille tuulettamaan ajatuksia. Ajattelin, että vartti tai parikymmentä minuuttia, en varmaan jaksaisi edes linnalle. Energiaa oli näemmä hieman enemmän, kuin olin luullut, sillä puolitoista tuntia myöhemmin löysin itseni linnan parkkipaikalta, eli juuri tiluksien vastakkaiselta puolelta.
Tulipa silti seikkailtua lähempänä linnaa tällä kertaa. Tässä kuvasaalista.
Haltialehto ennen linnaa
Löysin pienet portaat.
Linna ja nykytaidetta
Linnan pihassa oli itse asiassa metallista ja vedestä tehty nykytaiteen näyttely. Palloihin tuli vettä seinästä, ja kun vettä oli tarpeeksi, pallo kallistui niin, että vesi lorisi aukosta ulos. Se oli niinkuin katselisi riviä hopeaisia pallopäitä oksentamassa vettä ^^
Itse linna vähän lähempää. Huomaa myös koira.
Myös täällä on kohta syksy.
torstai 28. lokakuuta 2010
Jotain belgialaisista
Tänään taas nautin vapaapäivästä. Sen kunniaksi ajattelin raapustaa jotain.
Oon avautunu jo yläasteella siitä, miten ranskalaiset laskee. Niillähän ei ole omia sanoja numeroille 70, 80 tai 90, vaan 70=60 10, 80=4 20 ja 90=4 20 10. Ja paras on vielä se 99, eli 4 20 10 9. Mutta koska Belgia yrittää ottaa vähän pesäeroa ranskaan, on täällä käytössä kirjaimellisesti sanat 70 ja 90. Ja ne hämmentyvät aina, kun taksiakin tilatessa mie käytän nuita ranskalaisia versioita :I
Mitähän muuta? Nii, vessamaksu julkisissa wc:ssä (myös ravintolat) yleensä 30-35 senttiä. Ja on rasittavaa, ko nämä käyttävät yhen ja kahen sentin kolikoita, nii joskus saattaa vaihtoraha tulla aika pieninä palasina takasi. Mutta sehän on ihan kätevä tapa työllistää yksi ihminen lisää, ko koko päivän siinä aulassa istuu joku, joka siivuaa ne vessat. Ja ne on kyllä monesti paremmassa kunnossa ko Suomen yleiset vessat.
Käyttäytyminen julkisilla paikoilla. Esimerkiksi rakastavaiset ei pidättele yhtään hellyydenosoituksiaan kaupungilla. Lisäksi ihmisten käyttäytyminen tuntemattomia kohtaan on aika ystävällistä, nostetaan toiselta tippuneita tavaroita ja pyydetään anteeksi, kun törmätään vahingossa. Mutta silti ovat, kuten kuvitella saattaa, huomattavasti vähemmän tietoisia siitä henkilökohtaisesta tilastaan, josta suomalaiset ovat niin tarkkoja. Tosin tänäänkin pääsin todistamaan pré-metrossa sitä, kun juna tuli asemalle, ja kolmasosa odottajista mahtui kyytiin, koska juna oli jo niin täynnä ennestään. Ihmiset tunkeutuivat vaunuun väkisin ja niinhän siinä kävi, ettei yksi ovi enää mennytkään kiinni. Muutaman minuutin jälkeen itse luovutin ja jatkoin metrolla seuraavalle asemalle, kun pré-metro jäi asemalle seisomaan ovi auki ja seuraava juna odotti tämän takana, ilman että sieltä pääsi porukka ulos.
Julkinen liikenne. Toimii keskustan alueella hyvin, kiitos metron. En ehkä voi koskaan lakata pitämästä metroista. Lisäksi täällä sukkuloi yllämainittuja pré-metroja, jotka ajavat metrolinjoihin nähden poikittain asemanvälejä, ja käytännössä ovat kapeita ratikoita, jotka kulkevat maan alla. Ts. ihan liian ahtaita.
Kollegat ja käyttäytyminen työpaikalla. Täällä ihmiset tuntuvat välittömimmiltä. Sanovat yleensä aika suoraan, jos on palautetta. Myös _jokaista_ pitää morjestaa, kun tulee käytävällä vastaan. Eihän täällä olekaan kuin vajaa sata ihmistä töissä päivittäin. Ja kaikki respan työntekijät ja molemmat kanttiinityöntekijät ja pari kerroshoitajaa ja muutama tarjoilija pitää tervehtiä poskisuukoilla. Minusta on parasta olla joskus yheksän aikaan aamupalaa hakemassa, ko tälläkin viikolla matkalla ravintolasta kanttiiniin sanoin paritkymmenet Bonjourit, keskustelin ranskaksi, ruotsiksi ja englanniksi ja sain kahdet poskisuukot.
Jeps. Nyt lähen haaveilemaan unista. Öitä.
Oon avautunu jo yläasteella siitä, miten ranskalaiset laskee. Niillähän ei ole omia sanoja numeroille 70, 80 tai 90, vaan 70=60 10, 80=4 20 ja 90=4 20 10. Ja paras on vielä se 99, eli 4 20 10 9. Mutta koska Belgia yrittää ottaa vähän pesäeroa ranskaan, on täällä käytössä kirjaimellisesti sanat 70 ja 90. Ja ne hämmentyvät aina, kun taksiakin tilatessa mie käytän nuita ranskalaisia versioita :I
Mitähän muuta? Nii, vessamaksu julkisissa wc:ssä (myös ravintolat) yleensä 30-35 senttiä. Ja on rasittavaa, ko nämä käyttävät yhen ja kahen sentin kolikoita, nii joskus saattaa vaihtoraha tulla aika pieninä palasina takasi. Mutta sehän on ihan kätevä tapa työllistää yksi ihminen lisää, ko koko päivän siinä aulassa istuu joku, joka siivuaa ne vessat. Ja ne on kyllä monesti paremmassa kunnossa ko Suomen yleiset vessat.
Käyttäytyminen julkisilla paikoilla. Esimerkiksi rakastavaiset ei pidättele yhtään hellyydenosoituksiaan kaupungilla. Lisäksi ihmisten käyttäytyminen tuntemattomia kohtaan on aika ystävällistä, nostetaan toiselta tippuneita tavaroita ja pyydetään anteeksi, kun törmätään vahingossa. Mutta silti ovat, kuten kuvitella saattaa, huomattavasti vähemmän tietoisia siitä henkilökohtaisesta tilastaan, josta suomalaiset ovat niin tarkkoja. Tosin tänäänkin pääsin todistamaan pré-metrossa sitä, kun juna tuli asemalle, ja kolmasosa odottajista mahtui kyytiin, koska juna oli jo niin täynnä ennestään. Ihmiset tunkeutuivat vaunuun väkisin ja niinhän siinä kävi, ettei yksi ovi enää mennytkään kiinni. Muutaman minuutin jälkeen itse luovutin ja jatkoin metrolla seuraavalle asemalle, kun pré-metro jäi asemalle seisomaan ovi auki ja seuraava juna odotti tämän takana, ilman että sieltä pääsi porukka ulos.
Julkinen liikenne. Toimii keskustan alueella hyvin, kiitos metron. En ehkä voi koskaan lakata pitämästä metroista. Lisäksi täällä sukkuloi yllämainittuja pré-metroja, jotka ajavat metrolinjoihin nähden poikittain asemanvälejä, ja käytännössä ovat kapeita ratikoita, jotka kulkevat maan alla. Ts. ihan liian ahtaita.
Kollegat ja käyttäytyminen työpaikalla. Täällä ihmiset tuntuvat välittömimmiltä. Sanovat yleensä aika suoraan, jos on palautetta. Myös _jokaista_ pitää morjestaa, kun tulee käytävällä vastaan. Eihän täällä olekaan kuin vajaa sata ihmistä töissä päivittäin. Ja kaikki respan työntekijät ja molemmat kanttiinityöntekijät ja pari kerroshoitajaa ja muutama tarjoilija pitää tervehtiä poskisuukoilla. Minusta on parasta olla joskus yheksän aikaan aamupalaa hakemassa, ko tälläkin viikolla matkalla ravintolasta kanttiiniin sanoin paritkymmenet Bonjourit, keskustelin ranskaksi, ruotsiksi ja englanniksi ja sain kahdet poskisuukot.
Jeps. Nyt lähen haaveilemaan unista. Öitä.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Työputki
En ole kirjoittanut, koska suoraan sanottuna on päässyt vähän masentamaan viime aikoina. Eilen vietin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon oikeasti aikaa hotellin ulkopuolella ja sain tuulettaa päätä. Alkaa nimittäin jo hieman syömään naista tämä kahden viikon putki työpaikalla. Tänään tosin sanoin, että nautin suunnattomasti siitä, kun työt eivät seuraa kotiin, niin onko tämä muka yhtään sen parempi, kun koti on töissä?
En ole ihan varma, mihin asti kirjoittelin viimeksi, mutta perjantaina 8.10 saapuivat äiti ja isä Brysseliin. Menin niitä vastaan lentokentälle ja huristeltiin junalla ja metrolla hotellille. En halunnut sijoittaa niitä tänne, koska täältä Brysseliin on joko puolen tunnin kävelymatka asemalle tai 40 euroa taksimaksua suuntaansa. Iskä ja äiskä toi mukanaan suomalaista suklaata ja niin paljon salmiakkia, että viimeset varmaan kulutan vasta lentokoneessa kotimatkalla. Lisäksi olin erittäin ilahtunut suomalaisesta lukemisesta. Olin viisaasti ennen lähtöä kierrellyt kirjahyllyjä, löytäen vain yhden suomalaisen teoksen, jonka kelpuutin mukaan. Nyt on Remestä vielä 350 sivua jäljellä <3
Olivat myös kakkiaiset töissä muutelleet kysymättä työvuoroja, taas. Minulla piti olla kolme aamuvuoroa kun porukat tulee ja kaksi päivää vapaata, mutta myöhäistivät seuraavan päivän vuoroa kolmella tunnilla niin, ettei ollut mitään järkeä lähteä enää seikkailemaan lauantaina keskustaan, joten saivat vanhemmat rauhassa kierrellä kaupunkia.
Sunnuntaina liityin seuraan erittäin väsyneenä ja kiukkuisena todella ärsyttävän aamuvuoron jälkeen. Kävimme syömässä Grand Placen takaisilla ravintolakujilla ja illalla pötkähdin tyytyväisenä nukkumaan huteralle varavuoteelleni.
Seuraavana päivänä näytin molemmat lempiostarini ja siinä oikeastaan vierähti koko päivä. Tiistaina äiti puolestaan halusi shoppailemaan ulkoilmakirppikselle, jolla oli semmoista rompepäivien tuntua, ihmisten myydessä mitä ihmeellisimpiä tavaroita huoviltaan. Mm. kristalliruunun palasia, posliineja ja huonekaluja.
Lounaan jälkeen ajattelin, että nyt jos koskaan, ja lähdimme kohti Atomiumia. Siis sitä maamerkkiä, joka pissaavan pojan ja Grand Placen jälkeen kummittelee kaikissa Brysselin muistomerkeissä. Suunnaton, atomirakennetta hyväkseen käyttävä rakennelma, jonka eri pallojen välillä meni liukuportaita ja hissejä. Ylimmässä pallurassa tietenkin katselutasanne. Hieno rakennelma oli, vaikka nettisivuilla luvatut näyttelyt jättivätkin aika kylmiksi.
Keskiviikkona saatin vanhemmat taas lentokentälle, ja sain Starbucksista suodatinkahvia – ekaa kertaa Helsinki-Vantaan jälkeen! Ja siellä lähtöterminaalissa iski aika iso katkeruus, kun ei itse vielä päässyt takaisin maailmaan, joka oli täynnä tuttuja ihmisiä ja turvallista kieltä.
Olin porvari ja huristin taksilla takaisin hotellille matkalaukkuineni nukkumaan. Kun olin menossa lounaalle, törmäsin ulkona Adrianaan, staffikanttiinin keittäjään. Kerroin tälle, että vanhemmat lähtivät takaisin Suomeen, ja tämä ymmärsi heti. Tänään itket vähän, mutta huomenna on kaikki paremmin. ”C'est comme ça”. Adriana ei puhu sanaakaan englantia. Se piristi meikää ehkä eniten.
Sitten teinkin päivävuoroja ja iltavuoroa ja aamuvuoroa. Seuraava vapaapäiväni oli maanantai, jona junat eivät kulkeneet. Ei siis mitään asiaa Brysseliin. Tein sitten aamu/iltavuoron, eli 7.00-10.00 ja 18.00-23.30 ja tunnin ylitöitä seuraavana päivänä. Tätä seurasi neljän iltavuoron putki, ja eilen oli vapaa päivä.
Koska halusin pois täältä, kävin katsomassa leffan. Eat, pray love. Sopii juuri tähän hetkeen ja onnistui piristämään. Lisäksi halusin nautiskella lasillisen punaviiniä, joten siirryin syömään viereiseen Cheese cake cafeeseen, johon piakkoin myös luokkakaverini Kuopiosta saapui. Oli mukava jutella jonkun kanssa Suomen ja koulun kuulumisia. Jonkun, joka ymmärtää ja joka osoitti empatiaa. Lisäksi tykkäsin todella paljon siitä lasillisesta punaviiniä.
Tuntui hyvältä päästä tuulettamaan itseään ja ajatuksiaan hotellin ulkopuolelle. Töihinmeno ei tunnu enää niin suurelta asialta, kuin pari päivää sitten.
En ole ihan varma, mihin asti kirjoittelin viimeksi, mutta perjantaina 8.10 saapuivat äiti ja isä Brysseliin. Menin niitä vastaan lentokentälle ja huristeltiin junalla ja metrolla hotellille. En halunnut sijoittaa niitä tänne, koska täältä Brysseliin on joko puolen tunnin kävelymatka asemalle tai 40 euroa taksimaksua suuntaansa. Iskä ja äiskä toi mukanaan suomalaista suklaata ja niin paljon salmiakkia, että viimeset varmaan kulutan vasta lentokoneessa kotimatkalla. Lisäksi olin erittäin ilahtunut suomalaisesta lukemisesta. Olin viisaasti ennen lähtöä kierrellyt kirjahyllyjä, löytäen vain yhden suomalaisen teoksen, jonka kelpuutin mukaan. Nyt on Remestä vielä 350 sivua jäljellä <3
Olivat myös kakkiaiset töissä muutelleet kysymättä työvuoroja, taas. Minulla piti olla kolme aamuvuoroa kun porukat tulee ja kaksi päivää vapaata, mutta myöhäistivät seuraavan päivän vuoroa kolmella tunnilla niin, ettei ollut mitään järkeä lähteä enää seikkailemaan lauantaina keskustaan, joten saivat vanhemmat rauhassa kierrellä kaupunkia.
Sunnuntaina liityin seuraan erittäin väsyneenä ja kiukkuisena todella ärsyttävän aamuvuoron jälkeen. Kävimme syömässä Grand Placen takaisilla ravintolakujilla ja illalla pötkähdin tyytyväisenä nukkumaan huteralle varavuoteelleni.
Seuraavana päivänä näytin molemmat lempiostarini ja siinä oikeastaan vierähti koko päivä. Tiistaina äiti puolestaan halusi shoppailemaan ulkoilmakirppikselle, jolla oli semmoista rompepäivien tuntua, ihmisten myydessä mitä ihmeellisimpiä tavaroita huoviltaan. Mm. kristalliruunun palasia, posliineja ja huonekaluja.
Lounaan jälkeen ajattelin, että nyt jos koskaan, ja lähdimme kohti Atomiumia. Siis sitä maamerkkiä, joka pissaavan pojan ja Grand Placen jälkeen kummittelee kaikissa Brysselin muistomerkeissä. Suunnaton, atomirakennetta hyväkseen käyttävä rakennelma, jonka eri pallojen välillä meni liukuportaita ja hissejä. Ylimmässä pallurassa tietenkin katselutasanne. Hieno rakennelma oli, vaikka nettisivuilla luvatut näyttelyt jättivätkin aika kylmiksi.
Keskiviikkona saatin vanhemmat taas lentokentälle, ja sain Starbucksista suodatinkahvia – ekaa kertaa Helsinki-Vantaan jälkeen! Ja siellä lähtöterminaalissa iski aika iso katkeruus, kun ei itse vielä päässyt takaisin maailmaan, joka oli täynnä tuttuja ihmisiä ja turvallista kieltä.
Olin porvari ja huristin taksilla takaisin hotellille matkalaukkuineni nukkumaan. Kun olin menossa lounaalle, törmäsin ulkona Adrianaan, staffikanttiinin keittäjään. Kerroin tälle, että vanhemmat lähtivät takaisin Suomeen, ja tämä ymmärsi heti. Tänään itket vähän, mutta huomenna on kaikki paremmin. ”C'est comme ça”. Adriana ei puhu sanaakaan englantia. Se piristi meikää ehkä eniten.
Sitten teinkin päivävuoroja ja iltavuoroa ja aamuvuoroa. Seuraava vapaapäiväni oli maanantai, jona junat eivät kulkeneet. Ei siis mitään asiaa Brysseliin. Tein sitten aamu/iltavuoron, eli 7.00-10.00 ja 18.00-23.30 ja tunnin ylitöitä seuraavana päivänä. Tätä seurasi neljän iltavuoron putki, ja eilen oli vapaa päivä.
Koska halusin pois täältä, kävin katsomassa leffan. Eat, pray love. Sopii juuri tähän hetkeen ja onnistui piristämään. Lisäksi halusin nautiskella lasillisen punaviiniä, joten siirryin syömään viereiseen Cheese cake cafeeseen, johon piakkoin myös luokkakaverini Kuopiosta saapui. Oli mukava jutella jonkun kanssa Suomen ja koulun kuulumisia. Jonkun, joka ymmärtää ja joka osoitti empatiaa. Lisäksi tykkäsin todella paljon siitä lasillisesta punaviiniä.
Tuntui hyvältä päästä tuulettamaan itseään ja ajatuksiaan hotellin ulkopuolelle. Töihinmeno ei tunnu enää niin suurelta asialta, kuin pari päivää sitten.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Seikkailu linnalle
Mitä! Onko seikkailuni keskiajan kiehtovaan maailmaan jäänyt raportoimatta? Korjataan vääryys saman tien.
Viikko sitten rupesi pelottamaan, että hyvät ilmat menevät ohi (turha toivo, tänään sai kulkea t-paidalla), syksy tulee ja kaunis vihreys katoaa. Päätin siis tehdä heti ekana vapaapäivänä retken linnaan, eli Château de la Hulpeen.
Tyypilliseen tapaani en muistanut tutkia linnan karttoja, joten löydettyäni tieni linnan maille...
...edessäni oli tienristeys, jossa oli kolme tietä joista valita. Päätin noudattaa vanhaa viisautta ja valita aina vasemman. Seurasin mukavaista polkua pitkin joenvartta ja piakkoin mutkan takaa häämötti jotain patsastmaista.
Kyllä, ne olivat itse asiassa portaat, jotka laskeutuivat alas jokeen.
Ylöspäin menevät portaat houkuttelivat jostain syystä enemmän ja harjoitutin pohkeitani vähän portailla. Ja kun pääsin niiden yläpäähän:
Lisää portaita! Ylimpien portaiden yläpäässä oli itse asiassa pieni, japanilaishenkinen katos, ja paikka muistutti muutenkin jotain aasialaista alttaria ilman värejä ja koristeita. Ylhäältä oli myös komeat näkymät joelle ja silmiini osui myös itse linna.
Tuossa kuva siitäkin, otettu vähän lähempää kyllä ;)
Sitten kävelin kotiin, ja kuulin, että vastaanottopäällikkö ja assistant-vastaanottopäällikkö oli molemmat erotettu iltapäivällä, ja että olivat jo pakanneet ja lähteneet. Sen pituinen se.
Viikko sitten rupesi pelottamaan, että hyvät ilmat menevät ohi (turha toivo, tänään sai kulkea t-paidalla), syksy tulee ja kaunis vihreys katoaa. Päätin siis tehdä heti ekana vapaapäivänä retken linnaan, eli Château de la Hulpeen.
Tyypilliseen tapaani en muistanut tutkia linnan karttoja, joten löydettyäni tieni linnan maille...
...edessäni oli tienristeys, jossa oli kolme tietä joista valita. Päätin noudattaa vanhaa viisautta ja valita aina vasemman. Seurasin mukavaista polkua pitkin joenvartta ja piakkoin mutkan takaa häämötti jotain patsastmaista.
Kyllä, ne olivat itse asiassa portaat, jotka laskeutuivat alas jokeen.
Ylöspäin menevät portaat houkuttelivat jostain syystä enemmän ja harjoitutin pohkeitani vähän portailla. Ja kun pääsin niiden yläpäähän:
Lisää portaita! Ylimpien portaiden yläpäässä oli itse asiassa pieni, japanilaishenkinen katos, ja paikka muistutti muutenkin jotain aasialaista alttaria ilman värejä ja koristeita. Ylhäältä oli myös komeat näkymät joelle ja silmiini osui myös itse linna.
Tuossa kuva siitäkin, otettu vähän lähempää kyllä ;)
Sitten kävelin kotiin, ja kuulin, että vastaanottopäällikkö ja assistant-vastaanottopäällikkö oli molemmat erotettu iltapäivällä, ja että olivat jo pakanneet ja lähteneet. Sen pituinen se.
Sattumuksia ja löytöjä
Eipä sitä aina jaksa kirjotella. Oon ollu töissä ja lopun aikaa rentoillu tietokoneen kanssa, paitsi vapaapäivinä. Esimerkiksi tässä yhtenä iltana, kun lähdettiin sen hollantilaisen harjottelijan kanssa taas käymään Brysselissä. Käytiin taas syömässä (btw, täällä noin joka toinen ravintola on italialainen rafla) ja sitte etittiin baari, että voitas juua sitä kuuluisaa belgialaista olutta. Seikkailin Grand Place ympäristössä ja lopulta löydettiin hyvänkuulonen irkkupubi; Celtica. Baarin alakerta oli tupaten täynnä, joten nousimme toiseen kerrokseen, ja yllätys oli suuri, kun huomasimme saapuneemme yökerhoon. Mukava yhdistelmä.
Sitten on ollut pari huonoa iltavuoroa. Huonoa siinä mielessä, että on ollut ihan hirveä kiire ja asiakkailla todella vaikeita kysymyksiä. Eniten ketuttaa, kun ei voi hellittää hetkeksikään, syödäkkin pitää pikavauhtia, kun tietää, että toinen on tiskillä yksin.
Juhlistin sitten eilistä vapaapäivääni ensin zumbaamalla ja sitten Heiaheian innostamana lähtemään hieman kävelemään. Siellä siis voi pistää muistiin, miten paljon on liikkunut ja jakaa sen vaikka Facebookissa muille. Vaikka sivusto mainostaa, että siellä on jotain 250 aktiviteettia valittavana, en löytänyt sieltä "Lost in woods" -kohtaa :/
Tänään kävin tuhlailemassa Brysselissä ostarilla ja viihdyin taas ihan huomaamatta noin koko päivän siellä. Vähänkö ootan sitä, että pääsen takas Suomeen ja on lunta ja kylmää ja hyvä tekosyy käyttää pipoa ja lapasia. Sovittelin niitä nimittäin tänään. Entä miten onnellinen joku voi olla uudesta hajuvedestä? Minä tiedän.
Sitten on ollut pari huonoa iltavuoroa. Huonoa siinä mielessä, että on ollut ihan hirveä kiire ja asiakkailla todella vaikeita kysymyksiä. Eniten ketuttaa, kun ei voi hellittää hetkeksikään, syödäkkin pitää pikavauhtia, kun tietää, että toinen on tiskillä yksin.
Juhlistin sitten eilistä vapaapäivääni ensin zumbaamalla ja sitten Heiaheian innostamana lähtemään hieman kävelemään. Siellä siis voi pistää muistiin, miten paljon on liikkunut ja jakaa sen vaikka Facebookissa muille. Vaikka sivusto mainostaa, että siellä on jotain 250 aktiviteettia valittavana, en löytänyt sieltä "Lost in woods" -kohtaa :/
Tänään kävin tuhlailemassa Brysselissä ostarilla ja viihdyin taas ihan huomaamatta noin koko päivän siellä. Vähänkö ootan sitä, että pääsen takas Suomeen ja on lunta ja kylmää ja hyvä tekosyy käyttää pipoa ja lapasia. Sovittelin niitä nimittäin tänään. Entä miten onnellinen joku voi olla uudesta hajuvedestä? Minä tiedän.
perjantai 24. syyskuuta 2010
Suomi ja suomalaisuus
Parempaa päivää.
Taas on kolme iltavuoroa hurahtanut. Parempia päiviä kuin edellisessä kirjoituksessa.
Eilen lähdin aamulla kohti Brysseliä, ja tulin jo metsäosuudella hyvälle tuulelle. Vastaan tuli useampi koira ja kolme ratsukkoa. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja toivottivat huomenia jopa tuntemattomalle vastaantulijalle.
Seikkailin metrolla kaupungin toiselle puolelle Brussels Business Instituuttiin, eli koululle, jossa vierailimme viime vuonna. Tapasin siellä Haapakosken Markun, meidän hotelli- ja ravintolapuolen opettajan, sekä noin 15 hengen ryhmän meidän koululaisia, jotka olivat nyt vastaavalla Brysselinreissulla. BBI:n vastaava opettaja tervehti minua iloisesti, kyseli kuulumisia ja lupasi tulla käymään Dolcessa joku päivä. Sitten pidin pienen esittelyn tästä hotellista ja harjottelustani. Sain vaivanpalkaksi rasiallisen Fazerin sinisiä <3
Eilen oli myös töissä mukava päivä, kun sisäänkirjautuvia asiakkaita oli 198, mutta ne tulivat pienissä ryhmissä, joten ei tullut sellaista hirveätä ryysistä missään vaiheessa. Ainoa kerta, kun tiskillä oli yhtä aikaa noin kymmenen ihmistä, oli niistä puolet suomalaisia :D Kyllä niitä nauratti, että nyt menee kokemus hukkaan, kun ei tarvikkaan sönköttää ranskaa vastaanottotiskillä.
Kun kuuntelin BBI:llä luentoa monikulttuurisesta työpaikasta ja työnteosta ulkomailla, oli ensimmäinen asia oman kulttuurin tunteminen, josta lähdetään siihen, että hyväksytään, että vieras kulttuuri toimii eri tavalla, mutta ei väärin. Aloitan siis profiloimalla suomalaisia.
Suomalaiset hotellivieraat on yleensä helppo stereotypisoida. Suomalainen tulee tiskille, keskieurooppalaisiin verrattuna ison matkalaukkunsa kanssa ja puhuu keskieurooppalaisiin verratuna hyvää englantia. Hoitaa homman suurempia pulisematta ja yleensä kysäisee samantien perusvälttämättömyyksistä, kuten missä on ravintola ja monelta on aamupala. Suomalainen myös laittaa yleensä itse herätyskellonsa soimaan, eikä soittelen vastaanottoon wake-up calleja kysellen. Suomalaista hävettää häiritä respan työntekijää.
Lisäksi keski-ikäisen suomalaisen tunnistaa englantinsa aksentista. Tosin ranskan aksentista en vielä osaa sanoa. Eräs nainen pyysi minua (ranskaksi) tilaamaan taksin, ja vasta kun kysyin nimeä, alkoi hälytyskellot soimaan.
Suomalaiset ovat myös monesti, ainakin päällepäin, ilahtuneita, kun niitä tervehtii suomeksi. Yllättävän rohkeasti nämä sitten kyselevät, että kauanko olen täällä ja yleensä sitten jos kulkevat vielä respan ohi myöhemmin, tulevat minuleta ehkä kysymään, että moneltakos se ravintola tänään sulkeutuikaan.
Josta pääsen siihen vieraan kulttuurin hyväksymiseen; tämä automaattikahvihan on ihan pas*kaa, mutta jos siihen laittaa tarpeeksi sokeria, siitä tulee ihan hyvää.
Taas on kolme iltavuoroa hurahtanut. Parempia päiviä kuin edellisessä kirjoituksessa.
Eilen lähdin aamulla kohti Brysseliä, ja tulin jo metsäosuudella hyvälle tuulelle. Vastaan tuli useampi koira ja kolme ratsukkoa. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja toivottivat huomenia jopa tuntemattomalle vastaantulijalle.
Seikkailin metrolla kaupungin toiselle puolelle Brussels Business Instituuttiin, eli koululle, jossa vierailimme viime vuonna. Tapasin siellä Haapakosken Markun, meidän hotelli- ja ravintolapuolen opettajan, sekä noin 15 hengen ryhmän meidän koululaisia, jotka olivat nyt vastaavalla Brysselinreissulla. BBI:n vastaava opettaja tervehti minua iloisesti, kyseli kuulumisia ja lupasi tulla käymään Dolcessa joku päivä. Sitten pidin pienen esittelyn tästä hotellista ja harjottelustani. Sain vaivanpalkaksi rasiallisen Fazerin sinisiä <3
Eilen oli myös töissä mukava päivä, kun sisäänkirjautuvia asiakkaita oli 198, mutta ne tulivat pienissä ryhmissä, joten ei tullut sellaista hirveätä ryysistä missään vaiheessa. Ainoa kerta, kun tiskillä oli yhtä aikaa noin kymmenen ihmistä, oli niistä puolet suomalaisia :D Kyllä niitä nauratti, että nyt menee kokemus hukkaan, kun ei tarvikkaan sönköttää ranskaa vastaanottotiskillä.
Kun kuuntelin BBI:llä luentoa monikulttuurisesta työpaikasta ja työnteosta ulkomailla, oli ensimmäinen asia oman kulttuurin tunteminen, josta lähdetään siihen, että hyväksytään, että vieras kulttuuri toimii eri tavalla, mutta ei väärin. Aloitan siis profiloimalla suomalaisia.
Suomalaiset hotellivieraat on yleensä helppo stereotypisoida. Suomalainen tulee tiskille, keskieurooppalaisiin verrattuna ison matkalaukkunsa kanssa ja puhuu keskieurooppalaisiin verratuna hyvää englantia. Hoitaa homman suurempia pulisematta ja yleensä kysäisee samantien perusvälttämättömyyksistä, kuten missä on ravintola ja monelta on aamupala. Suomalainen myös laittaa yleensä itse herätyskellonsa soimaan, eikä soittelen vastaanottoon wake-up calleja kysellen. Suomalaista hävettää häiritä respan työntekijää.
Lisäksi keski-ikäisen suomalaisen tunnistaa englantinsa aksentista. Tosin ranskan aksentista en vielä osaa sanoa. Eräs nainen pyysi minua (ranskaksi) tilaamaan taksin, ja vasta kun kysyin nimeä, alkoi hälytyskellot soimaan.
Suomalaiset ovat myös monesti, ainakin päällepäin, ilahtuneita, kun niitä tervehtii suomeksi. Yllättävän rohkeasti nämä sitten kyselevät, että kauanko olen täällä ja yleensä sitten jos kulkevat vielä respan ohi myöhemmin, tulevat minuleta ehkä kysymään, että moneltakos se ravintola tänään sulkeutuikaan.
Josta pääsen siihen vieraan kulttuurin hyväksymiseen; tämä automaattikahvihan on ihan pas*kaa, mutta jos siihen laittaa tarpeeksi sokeria, siitä tulee ihan hyvää.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Maanantai.
Puolikakka päivä.
Olen nimittäin käytännössäkatsoen lorvaillut kolme vuorokautta flunssassa, ja eilen oli ensimmäinen iltavuoro. Lisäksi se aloitti kuuden päivän iltavuoroputken ja sattui keskelle tuota mainitsemaani EU-hässäkkää.
Suurin osa vieraista on saapunut hotelille toissapäivänä, joten meille ei jäänyt oikeastaan mitään tehtävää. Puoli kuudelta tilanne alkoi huolestuttavasti näyttää rauhalliselta, ja kahdeksasta yhteentoista ei tapahtunut mitään. Olin kuolla tylsyyteen ja kestin sitä kolme kuolemanhiljaista tuntia. Kunnes juuri ennen kuin meidän piti jättää vastuu iltavuorolle, pamahti aula täyteen italialaisia. Voihan Jeesus. Töitä riitti kaikille kolmelle, vaikka täällä kuulemma ei ylitöistä makseta kuin täysistä tunneista; eli jos teet 55min ylitöitä, niin sitä ei lasketa.
Autettiin kuitenkin kaveria hädässä ja kirjattiin porukkaa sisälle. Ja tottakai meikälle sattui ne parhaimmat tapaukset. Herralla nimittäin oli ongelmia luottokortin kanssa. Meillä pyydetään sisäänkirjautumisen yhteydessä aina luottokorttia, ellei tapaus oli full comp. Eli "talo tarjoaa kaiken". Tämän takia meillä ei ravintolassa, baarissa tai kylpylässä tarvitse maksaa mitään saman tien – kaikki laitetaan huonelaskulle ja hoidetaan pois lähtiessä. Tämä luottokorttihomma on siis vain takuu meille – jos asiakas tyhjentää minibaarin tai trashaa huoneen, meillä on kortin numero, josta rahat nyhjäistään. Yhden päivän aikana tekemäni pieni tutkimus paljasti, että joka viides jätti maksamatta minibaariostoksiaan check-outissa. Keskivertosuomalaista enemmän.
Luottokortti pyydetään kaikilta. Myös niiltä, joilla on ennalta maksettu huone ja näyttipä se Ranskan ministerikin tänään kaivavan Visansa esiin ilman mitään mutinoita. Myö luetaan kortti profiiliin ja kirjautumisen yhteydessä kone tekee varmennuksen 50 eurolle ja mikäli asiakas ei käytä mitään lisäpalveluja, kone poistaa varauksen asiakkaan lähdettyä. Jos ei ole luottokorttia, otamme 50e/hlö/yö pankkikortilta tai käteisenä. Käyttämätön raha palautetaan käteisenä kun asiakas kirjautuu ulos.
Useimmat ymmärtävät tämän hyvin. Viimeistään, kun selitämme asiakkaalle rahan palautuksesta, nämä tottelevat kiltisti. Mutta eivät nämä italiaanot. Heidän mielestään tämmöinen käytäntö on ”ihmeellinen”, ”epämiellyttävä” ja ”tyhmä”. He eivät lopulta antaneet luottokorttejaan ja heidät kirjattiin sisään asiakkaina, joiden laskulle ei saa laittaa mitään. Eli minibaari ei aukea jne.
Kaiken kukkuraksi toinen miehistä puhui jopa minun korviin selvästi huonohkoa ranskaa, joten kysyin, että puhuuko tämä englantia. Siitäpä vasta riemu syntyi. ”Nyt olemme Belgiassa, ranskahan on Belgian virallinen kieli, puhutaan nyt sitten sitä ranskaa” tämä ärähti vihaisesti – ranskaksi. Pahoittelin, myös ranskaksi, olevani suomalainen harjoittelija ja selitin perään jotain kirjautumisesta – ranskaksi. Pääsin ilmeisesti yllättämään sillä suomalaisuus-osalla.
Tämä on varmaan vähän sama kuin suomalainen menisi Haaparannan Ikeaan ja vaatii kiinalaista harjoittelijaa puhumaan ruotsia, kun nyt kerran Ruotsissa ollaan ja sitä on koulussakin jouduttu opiskelemaan. Käytetään nyt kerrankin, kun on mahdollisuus. Jävla idioter.
Olen nimittäin käytännössäkatsoen lorvaillut kolme vuorokautta flunssassa, ja eilen oli ensimmäinen iltavuoro. Lisäksi se aloitti kuuden päivän iltavuoroputken ja sattui keskelle tuota mainitsemaani EU-hässäkkää.
Suurin osa vieraista on saapunut hotelille toissapäivänä, joten meille ei jäänyt oikeastaan mitään tehtävää. Puoli kuudelta tilanne alkoi huolestuttavasti näyttää rauhalliselta, ja kahdeksasta yhteentoista ei tapahtunut mitään. Olin kuolla tylsyyteen ja kestin sitä kolme kuolemanhiljaista tuntia. Kunnes juuri ennen kuin meidän piti jättää vastuu iltavuorolle, pamahti aula täyteen italialaisia. Voihan Jeesus. Töitä riitti kaikille kolmelle, vaikka täällä kuulemma ei ylitöistä makseta kuin täysistä tunneista; eli jos teet 55min ylitöitä, niin sitä ei lasketa.
Autettiin kuitenkin kaveria hädässä ja kirjattiin porukkaa sisälle. Ja tottakai meikälle sattui ne parhaimmat tapaukset. Herralla nimittäin oli ongelmia luottokortin kanssa. Meillä pyydetään sisäänkirjautumisen yhteydessä aina luottokorttia, ellei tapaus oli full comp. Eli "talo tarjoaa kaiken". Tämän takia meillä ei ravintolassa, baarissa tai kylpylässä tarvitse maksaa mitään saman tien – kaikki laitetaan huonelaskulle ja hoidetaan pois lähtiessä. Tämä luottokorttihomma on siis vain takuu meille – jos asiakas tyhjentää minibaarin tai trashaa huoneen, meillä on kortin numero, josta rahat nyhjäistään. Yhden päivän aikana tekemäni pieni tutkimus paljasti, että joka viides jätti maksamatta minibaariostoksiaan check-outissa. Keskivertosuomalaista enemmän.
Luottokortti pyydetään kaikilta. Myös niiltä, joilla on ennalta maksettu huone ja näyttipä se Ranskan ministerikin tänään kaivavan Visansa esiin ilman mitään mutinoita. Myö luetaan kortti profiiliin ja kirjautumisen yhteydessä kone tekee varmennuksen 50 eurolle ja mikäli asiakas ei käytä mitään lisäpalveluja, kone poistaa varauksen asiakkaan lähdettyä. Jos ei ole luottokorttia, otamme 50e/hlö/yö pankkikortilta tai käteisenä. Käyttämätön raha palautetaan käteisenä kun asiakas kirjautuu ulos.
Useimmat ymmärtävät tämän hyvin. Viimeistään, kun selitämme asiakkaalle rahan palautuksesta, nämä tottelevat kiltisti. Mutta eivät nämä italiaanot. Heidän mielestään tämmöinen käytäntö on ”ihmeellinen”, ”epämiellyttävä” ja ”tyhmä”. He eivät lopulta antaneet luottokorttejaan ja heidät kirjattiin sisään asiakkaina, joiden laskulle ei saa laittaa mitään. Eli minibaari ei aukea jne.
Kaiken kukkuraksi toinen miehistä puhui jopa minun korviin selvästi huonohkoa ranskaa, joten kysyin, että puhuuko tämä englantia. Siitäpä vasta riemu syntyi. ”Nyt olemme Belgiassa, ranskahan on Belgian virallinen kieli, puhutaan nyt sitten sitä ranskaa” tämä ärähti vihaisesti – ranskaksi. Pahoittelin, myös ranskaksi, olevani suomalainen harjoittelija ja selitin perään jotain kirjautumisesta – ranskaksi. Pääsin ilmeisesti yllättämään sillä suomalaisuus-osalla.
Tämä on varmaan vähän sama kuin suomalainen menisi Haaparannan Ikeaan ja vaatii kiinalaista harjoittelijaa puhumaan ruotsia, kun nyt kerran Ruotsissa ollaan ja sitä on koulussakin jouduttu opiskelemaan. Käytetään nyt kerrankin, kun on mahdollisuus. Jävla idioter.
lauantai 18. syyskuuta 2010
Syysflunssa. Kuka keksi ilmastoinnin?
Syysflunssa. On koetellut jo pari päivää ja olo on väsynyt ja vetämätön. Onneksi tämä ja huominen on vapaita. Ostin tänään myös Premium accountin, jotta voin kattoa sarjoja netissä. Ihana intternet.
Olen ehkä myös päässyt yli siitä pahimmasta koti-ikävä vaiheesta, joka iski aika rankasti päälle ekoina päivinä. Kulttuurishokki pisti ahdistamaan, kun kaikki puhuivat vain ranskaa ja huoneeseen ei saa (saisi) viedä edes vettä ja ikkunoita sieltä ei saa auki ja tunkkaisellekin haisee. Nyt olen, voisiko jo sanoa, ystävystynyt useimpien respalaisten ja myös sen hollantilaisen harjoittelijan kanssa.
Olen tehnyt kolme ekaa aamuvuoroani, jee. Aamuvuorot on oikeastaan mukavampia kuin iltavuorot ja niiden jälkeen ehtii myös tehdä jotain. Lisäksi olo on jotenkin helpottunut nyt. Tiedän, että pärjään tuolla töissä sekä ilta- että aamuvuoroissa, eikä minulla ole oikeastaan mitään "pelättävää". Paitsi ranskaa puhuvat asiakkaat, mutta niitä jos pelkää niin suattaapi mennä tämä koko kolme kuukautta reisille.
Olen myös vastaillut puhelimeen ekoja kertoja. Ensimmäisellä kerralla soittaja oli italialainen nainen, joka halusi tiedustella jotain varausfakseista, joita olemme lähetelleet. Onneksi pystyin delegoimaan sen eteenpäin. Toisella kertaa soittaja oli ranskalainen nainen, joka ensin rupesi selvittämään ranskaksi varauksestaan ensi viikonlopuksi ja hirviä pälätys. Kun kysyin puhuuko hän englantia, hän aloitti uudelleen selityksen huonolla. Kysyin, koskeeko asia hänen varaustaan ja myöntävän vastauksen saatuani pyysin odottamaan, niin yhdistäisin varauspuolelle (meillä takatoimistossa on kaksi ihmistä työskentelemässä erikseen vain varauksia varten, joten oikeastaan minä en edes tiedä meidän hintoja, tarjouksia ja paketteja). Nainen sanoi heti, että ei ei, ja pitkän selvityksen jälkeen halusi vain tietää, että kuinka pitkä matka on lähimmältä juna-asemalta hotellille. Huoh, ranskalaiset.
Toinen asia, jota olen joutunut hoitamaan, ovat tapaamiset. Ihmiset tulevat tiskille ja kysyvät jotakuta, jonka kanssa heillä on tapaaminen. Yleensä joudun kysymään tavattavan nimeä vielä vähintään kerran, etsimään kauan puhelinnumerolistasta ja kysymään vielä kysyjän nimeä, yleensä ainakin kahdesti ja silti menee väärin. Mutta oikeastaan se on hauskaa peliä – soitat jollekin nimelle, jonka olet kuullut monesti ja katsot, minkänäköinen ihminen kävelee vastaanottoon.
Huomisesta voi tulla jännittävä, sillä täällä on joku EU-konferenssi. Koko hotelli on suljettu kaikilta muilta asiakkailta. Meistä on otettu kuvat ja me ei voida liikkua hotellin alueella ilman kuvallista lätkää. Tänne ei myöskään voi tulla autolla, jonka rekkarinumeroa ei ole järjestäjien tiedossa.
Ja rupesin keräämään kuvia Facebookkiin. Lisää myöhemmin.
Olen ehkä myös päässyt yli siitä pahimmasta koti-ikävä vaiheesta, joka iski aika rankasti päälle ekoina päivinä. Kulttuurishokki pisti ahdistamaan, kun kaikki puhuivat vain ranskaa ja huoneeseen ei saa (saisi) viedä edes vettä ja ikkunoita sieltä ei saa auki ja tunkkaisellekin haisee. Nyt olen, voisiko jo sanoa, ystävystynyt useimpien respalaisten ja myös sen hollantilaisen harjoittelijan kanssa.
Olen tehnyt kolme ekaa aamuvuoroani, jee. Aamuvuorot on oikeastaan mukavampia kuin iltavuorot ja niiden jälkeen ehtii myös tehdä jotain. Lisäksi olo on jotenkin helpottunut nyt. Tiedän, että pärjään tuolla töissä sekä ilta- että aamuvuoroissa, eikä minulla ole oikeastaan mitään "pelättävää". Paitsi ranskaa puhuvat asiakkaat, mutta niitä jos pelkää niin suattaapi mennä tämä koko kolme kuukautta reisille.
Olen myös vastaillut puhelimeen ekoja kertoja. Ensimmäisellä kerralla soittaja oli italialainen nainen, joka halusi tiedustella jotain varausfakseista, joita olemme lähetelleet. Onneksi pystyin delegoimaan sen eteenpäin. Toisella kertaa soittaja oli ranskalainen nainen, joka ensin rupesi selvittämään ranskaksi varauksestaan ensi viikonlopuksi ja hirviä pälätys. Kun kysyin puhuuko hän englantia, hän aloitti uudelleen selityksen huonolla. Kysyin, koskeeko asia hänen varaustaan ja myöntävän vastauksen saatuani pyysin odottamaan, niin yhdistäisin varauspuolelle (meillä takatoimistossa on kaksi ihmistä työskentelemässä erikseen vain varauksia varten, joten oikeastaan minä en edes tiedä meidän hintoja, tarjouksia ja paketteja). Nainen sanoi heti, että ei ei, ja pitkän selvityksen jälkeen halusi vain tietää, että kuinka pitkä matka on lähimmältä juna-asemalta hotellille. Huoh, ranskalaiset.
Toinen asia, jota olen joutunut hoitamaan, ovat tapaamiset. Ihmiset tulevat tiskille ja kysyvät jotakuta, jonka kanssa heillä on tapaaminen. Yleensä joudun kysymään tavattavan nimeä vielä vähintään kerran, etsimään kauan puhelinnumerolistasta ja kysymään vielä kysyjän nimeä, yleensä ainakin kahdesti ja silti menee väärin. Mutta oikeastaan se on hauskaa peliä – soitat jollekin nimelle, jonka olet kuullut monesti ja katsot, minkänäköinen ihminen kävelee vastaanottoon.
Huomisesta voi tulla jännittävä, sillä täällä on joku EU-konferenssi. Koko hotelli on suljettu kaikilta muilta asiakkailta. Meistä on otettu kuvat ja me ei voida liikkua hotellin alueella ilman kuvallista lätkää. Tänne ei myöskään voi tulla autolla, jonka rekkarinumeroa ei ole järjestäjien tiedossa.
Ja rupesin keräämään kuvia Facebookkiin. Lisää myöhemmin.
tiistai 14. syyskuuta 2010
Taas yksi vapaapäivä
Taas on kolme iltavuoroa vierähtänyt. Ja ihan hyvin. Tykkään tästä työstä silloin, kun pystyn kommunikoimaan asiakkaiden kanssa. On todella rasittavaa aina käyä nykäsemässä joku takatoimistosta vain puhumaan ranskaa.
Joka tapauksessa tänään oli taas vapaapäivä. Koska pelkään, että kovolta loppuvat leffat ja sarjat ennen joulukuuta, lähdin keskustaan. Menin tällä kertaa junalla suoraan Grand Placelle ja melkein eksyin. Aukion ympärillä on nimittäin niin paljon pikkukatuja, jotka ovat täynnä monenlaista putiikkia ja ravintolaa. Mainittakoon esimerkiksi Lush, H&M sekä tämän päivän tähtenä pieni hedelmämehutiski, josta saa toiveidensa mukaista, tuoreista hedelmista puristettua mehua ja smoothieta.
Grand Place
Keskusaukion jälkeen päädyin taas samaan ostoskeskukseen, jossa kävin ensimmäisenä vapaapäivänä. Lounasvalinta tälle päivälle oli Pita Garden, joka sijaitsi ostoskeskuksen alakerran food courtilla. Tämä yksikkö myi pitaleipiä ja riisiannoksia, seuraavasta sai hedelmämehuja, sitä seuraavasta panineja, sitten kiinalaista, täytettyjä voileipiä ja intialaista. Kaikki ravintolat oli sijoitettu ostarissa yhdelle aukiolle, jonka keskusta oli täynnä pöytiä. Käteviä, nämä belkkarit.
Jälkiruokakahvit halusin taas samasta taivaasta kuin viimeksikin, eli fnacista, ja päädyin seikkailemaan sen käytäville. Pieni ääni takaraivossa sanoo, että maassa maan tavalla ja päädyinkin bandes dessinées -osastolle, eli katselemaan sarjakuvia. Pienen pyöriskelyn jälkeen käteeni osuikin voittaja.
Tänään olin kerrankin ajoissa takaisin kaupungista, nautin pitkän kylvyn ja nyt voisi suunnitella nukkumista, sillä huomenna on ensimmäinen aamuvuoro ja töihin kello seitsemäksi. Puuh. Sarjakuvien kääntäminen täytynee jättää tuonnemmaksi.
Voittaja - suuret muinaiset
Ja sori huonosta asettelusta, en enää jaksa säätää :D
Joka tapauksessa tänään oli taas vapaapäivä. Koska pelkään, että kovolta loppuvat leffat ja sarjat ennen joulukuuta, lähdin keskustaan. Menin tällä kertaa junalla suoraan Grand Placelle ja melkein eksyin. Aukion ympärillä on nimittäin niin paljon pikkukatuja, jotka ovat täynnä monenlaista putiikkia ja ravintolaa. Mainittakoon esimerkiksi Lush, H&M sekä tämän päivän tähtenä pieni hedelmämehutiski, josta saa toiveidensa mukaista, tuoreista hedelmista puristettua mehua ja smoothieta.
Grand Place
Keskusaukion jälkeen päädyin taas samaan ostoskeskukseen, jossa kävin ensimmäisenä vapaapäivänä. Lounasvalinta tälle päivälle oli Pita Garden, joka sijaitsi ostoskeskuksen alakerran food courtilla. Tämä yksikkö myi pitaleipiä ja riisiannoksia, seuraavasta sai hedelmämehuja, sitä seuraavasta panineja, sitten kiinalaista, täytettyjä voileipiä ja intialaista. Kaikki ravintolat oli sijoitettu ostarissa yhdelle aukiolle, jonka keskusta oli täynnä pöytiä. Käteviä, nämä belkkarit.
Jälkiruokakahvit halusin taas samasta taivaasta kuin viimeksikin, eli fnacista, ja päädyin seikkailemaan sen käytäville. Pieni ääni takaraivossa sanoo, että maassa maan tavalla ja päädyinkin bandes dessinées -osastolle, eli katselemaan sarjakuvia. Pienen pyöriskelyn jälkeen käteeni osuikin voittaja.
Tänään olin kerrankin ajoissa takaisin kaupungista, nautin pitkän kylvyn ja nyt voisi suunnitella nukkumista, sillä huomenna on ensimmäinen aamuvuoro ja töihin kello seitsemäksi. Puuh. Sarjakuvien kääntäminen täytynee jättää tuonnemmaksi.
Voittaja - suuret muinaiset
Ja sori huonosta asettelusta, en enää jaksa säätää :D
perjantai 10. syyskuuta 2010
Vapaapäiviä, osa 2
Kävin kattomassa Inceptionin. Suosittelen lämpimästi kaikille, meinas itellä tipahtaa parissa kohtaa leuka lattialle. Oli nimittäin visuaalisesti niin hieno.
Käveleskelin myös junaa odotellessa pitkin keskikaupunkia ja seikkailin parhaimmilla turistialueilla. Ne huomaa hyvästä valaistuksesta ja myöhään auki olevista pikkuputiikeista. Muuten täällä menee järjestään kaikki hauska kiinni seiskalta tai viimeistään kasilta.
Saavuin parahiksi Grand Placelle, eli yhdelle ehkä parhaiten tunnetuimmalle paikalle Brysselissä, juuri kun rakennuksiin sytyteltiin ilta-valaistusta. Se näytti about tältä: http://www.lescinqsaules.be/20060213231754_brussels.jpg
(Koska ite en saa siitä hyvää kuvaa, on tämä otettu osoitteesta http://www.lescinqsaules.be/Thingstosee.html)
Pitää joku toinen kerta olla liikkeellä vähän myöhemmin, nii näkee koko torin oikeasti pimeällä.
Nyt tulin taas irkkaamaan pyykkitupaan, jossa joku uusi harjoittelija katsoo tuossa vieressä jotain animaatioleffaa, ranskaksi dubattuna.
Alors, à tout à l'heure.
Käveleskelin myös junaa odotellessa pitkin keskikaupunkia ja seikkailin parhaimmilla turistialueilla. Ne huomaa hyvästä valaistuksesta ja myöhään auki olevista pikkuputiikeista. Muuten täällä menee järjestään kaikki hauska kiinni seiskalta tai viimeistään kasilta.
Saavuin parahiksi Grand Placelle, eli yhdelle ehkä parhaiten tunnetuimmalle paikalle Brysselissä, juuri kun rakennuksiin sytyteltiin ilta-valaistusta. Se näytti about tältä: http://www.lescinqsaules.be/20060213231754_brussels.jpg
(Koska ite en saa siitä hyvää kuvaa, on tämä otettu osoitteesta http://www.lescinqsaules.be/Thingstosee.html)
Pitää joku toinen kerta olla liikkeellä vähän myöhemmin, nii näkee koko torin oikeasti pimeällä.
Nyt tulin taas irkkaamaan pyykkitupaan, jossa joku uusi harjoittelija katsoo tuossa vieressä jotain animaatioleffaa, ranskaksi dubattuna.
Alors, à tout à l'heure.
Vapaapäiviä Brysselissä
On vapaapäivä. Puhutaan sen kunniaksi jostain muusta kuin töistä. Vietin nimittäin äsken päivän parhaan hetken – aamupalan. Nom nom nom. Koska staffikanttiini ei tarjoa mitään aamupalaa työntekijöille, myö harjottelijat saajaan käyä hakemassa aamupalaa hotelliasiakkaitten buffasta. Sielä on hetelmää ja murua ja pekonia ja jukurttia ja jotain kasvispyöryköitten olosia pihvejä "rosteja" ja - Crepes! Lättyjä vaahterasiirapilla, om nom nom. Oon vieläki ihan mielissäni. Parhautta.
Mehän ei saada tuoda ruokaa tähän meidän asuinrakennukseen, ettei tänne tulisi haittaeläimiä (siis ötököitä ja jyrsiöitä tai karhuja). Toinen harjottelija oli kuulemma saanu jo varotuksen, ko nämä oli tehneet tarkastuksen sen huoneeseen, ja siellä oli vesipulloja. Ite aion huutaa naama punasena, jos ne ruppee valittammaan vesipullosta. Ja huomautuksen jälkeen tokalla kerralla tulee sit 50 euron maksu. Vesipullosta, wtf. Tuo kanttiini on kyllä auki 24h, että ne varmaan odottaa että yölläki myö kiikutaan pyjamassa pääsisäänkäynnin vierestä läpi hotellin käytävien hakemaan sitä vettä.
No mutta, onneksi sielä ruoka on ihan hyvvää. Eilenkin oli nyrkin kokosia lihapullia (valehtelematta). Sitte nämä vetelee täälä jottain ihime kokojugurttia (siis yaourt entier), joka on semmosta lusikalla leikattavaa mössöä. Ja kahvinsa tulevat automaateista. Tälle päivälle olen ottanut pyhän tavoitteen löytää jostain Brysselistä kahvia, joka on valmistettu perinteiseen tapaan.
Eilen tein ensimmäisen suuren seikkailuni Brysseliin. Koska en oikein tiennyt, mihin olin menossa, ajelin metrolla niille samoille huudeille, joissa pyörimme silloin viime keväänä. Löysin sieltä mahtavan ostoskeskuksen, jossa kulutinkin melkein koko päivän. Joku on ystävällisesti keksinyt taivaan - sijoittanut fnacin, eli paikallisen vapaa-ajan liikkeen, ostarin yläkertaan. Siellä voi selailla leffoja, pelejä ja ihan sikana kirjoja, ja kaupan sisällä on vielä hyvä kahvila. Parhaus.
Illalla suunnistin hieman keskemmäs kaupunkia irkkutanssitunnille. Tämä tanssi oli kaukana siitä hyppelystä, jota myö Kuopiossa harrastettaan. Täällä kaikki kokeneet tanssiat oli yhtä lukuunottamatta vähintään 40, ja sen huomaa myös tansseissa - askeleet ovat matalia, kuviot säännöllisempiä ja lähes koko ajan tanssitaan parin kanssa.
Nyt ajattelin lähteä elokuviin. Ciao.
Mehän ei saada tuoda ruokaa tähän meidän asuinrakennukseen, ettei tänne tulisi haittaeläimiä (siis ötököitä ja jyrsiöitä tai karhuja). Toinen harjottelija oli kuulemma saanu jo varotuksen, ko nämä oli tehneet tarkastuksen sen huoneeseen, ja siellä oli vesipulloja. Ite aion huutaa naama punasena, jos ne ruppee valittammaan vesipullosta. Ja huomautuksen jälkeen tokalla kerralla tulee sit 50 euron maksu. Vesipullosta, wtf. Tuo kanttiini on kyllä auki 24h, että ne varmaan odottaa että yölläki myö kiikutaan pyjamassa pääsisäänkäynnin vierestä läpi hotellin käytävien hakemaan sitä vettä.
No mutta, onneksi sielä ruoka on ihan hyvvää. Eilenkin oli nyrkin kokosia lihapullia (valehtelematta). Sitte nämä vetelee täälä jottain ihime kokojugurttia (siis yaourt entier), joka on semmosta lusikalla leikattavaa mössöä. Ja kahvinsa tulevat automaateista. Tälle päivälle olen ottanut pyhän tavoitteen löytää jostain Brysselistä kahvia, joka on valmistettu perinteiseen tapaan.
Eilen tein ensimmäisen suuren seikkailuni Brysseliin. Koska en oikein tiennyt, mihin olin menossa, ajelin metrolla niille samoille huudeille, joissa pyörimme silloin viime keväänä. Löysin sieltä mahtavan ostoskeskuksen, jossa kulutinkin melkein koko päivän. Joku on ystävällisesti keksinyt taivaan - sijoittanut fnacin, eli paikallisen vapaa-ajan liikkeen, ostarin yläkertaan. Siellä voi selailla leffoja, pelejä ja ihan sikana kirjoja, ja kaupan sisällä on vielä hyvä kahvila. Parhaus.
Illalla suunnistin hieman keskemmäs kaupunkia irkkutanssitunnille. Tämä tanssi oli kaukana siitä hyppelystä, jota myö Kuopiossa harrastettaan. Täällä kaikki kokeneet tanssiat oli yhtä lukuunottamatta vähintään 40, ja sen huomaa myös tansseissa - askeleet ovat matalia, kuviot säännöllisempiä ja lähes koko ajan tanssitaan parin kanssa.
Nyt ajattelin lähteä elokuviin. Ciao.
maanantai 6. syyskuuta 2010
Ensimmäinen työpäivä
Ja pitkältä se tuntuikin.
Olen tänään ollut kolme kertaa kiertelemässä hotellia, mutta edelleen varmasti eksyn sinne jos pittää mennä mihinkään muualle kuin vessaan tai syömään. Ja mahdollisesti myös silloin. Tuolla on nimittäin esim. keittiötä kahdessa kerroksessa, ja paljon onkin.
Tässä vaiheessa voisi ehkä selittää tästä itse hotellista. Tämähän sijaitsee metsän keskellä ja on oikeastaan koko kompleksi yhtä suurta rakennusta, vaikka rakennusnumeroita on aina 13:een asti. Täällä on kaksi ravintolaa, baari, vastaanotto, kolme hotellisiipeä, spa saunoineen ja uima-altaineen sekä kokouskeskus, joka on ihan oma maailmansa. Siellä taisi olla melkein neljäkymmentä kokoushuonetta ja kaksi auditoriota. Miettikääpä hetki kokoluokkaa.
Kierroksen jälkeen pääsinkin sitten respaan, jossa kolme neljästä työntekijästä puhuu englantia. Respatyöskentely on hyvin paljon samanlaista kuin Holiday Innissä, mutta täällä asiakkaat yleensä puhuvat ranskaa tai flaamia. Yllättävän paljon flaamia. Ja minä en. Aika vammainen olo on olla siellä tiskillä.
Ruokailu on staffikanttiinissa, jossa on ilmainen lounas ja päivällinen. Kahvia ja vettä saa sieltä ilmaiseksi milloin vain ja kokistölkki maksaa 50 senttiä. Jokainen respan työntekijä näytti juovan niitä ainakin pari vuorossaan, joten voi olla että itekin pitää sortua joskus.
Tässä on nyt pari päivää iltavuoroja ja sitten pari vapaapäivää. Silloin pitää varmaan lähteä seikkailemaan tuonne suuren kaupungin suunnille. Äsken jopa tuli toinen harjoittelija vastaan täällä rakennuksessa ja aion tehdä siitä itselleni kaverin.
Nyt pois pyykkituvasta irkkaamasta ja omaan huoneeseen kattomaan Housea :))
Olen tänään ollut kolme kertaa kiertelemässä hotellia, mutta edelleen varmasti eksyn sinne jos pittää mennä mihinkään muualle kuin vessaan tai syömään. Ja mahdollisesti myös silloin. Tuolla on nimittäin esim. keittiötä kahdessa kerroksessa, ja paljon onkin.
Tässä vaiheessa voisi ehkä selittää tästä itse hotellista. Tämähän sijaitsee metsän keskellä ja on oikeastaan koko kompleksi yhtä suurta rakennusta, vaikka rakennusnumeroita on aina 13:een asti. Täällä on kaksi ravintolaa, baari, vastaanotto, kolme hotellisiipeä, spa saunoineen ja uima-altaineen sekä kokouskeskus, joka on ihan oma maailmansa. Siellä taisi olla melkein neljäkymmentä kokoushuonetta ja kaksi auditoriota. Miettikääpä hetki kokoluokkaa.
Kierroksen jälkeen pääsinkin sitten respaan, jossa kolme neljästä työntekijästä puhuu englantia. Respatyöskentely on hyvin paljon samanlaista kuin Holiday Innissä, mutta täällä asiakkaat yleensä puhuvat ranskaa tai flaamia. Yllättävän paljon flaamia. Ja minä en. Aika vammainen olo on olla siellä tiskillä.
Ruokailu on staffikanttiinissa, jossa on ilmainen lounas ja päivällinen. Kahvia ja vettä saa sieltä ilmaiseksi milloin vain ja kokistölkki maksaa 50 senttiä. Jokainen respan työntekijä näytti juovan niitä ainakin pari vuorossaan, joten voi olla että itekin pitää sortua joskus.
Tässä on nyt pari päivää iltavuoroja ja sitten pari vapaapäivää. Silloin pitää varmaan lähteä seikkailemaan tuonne suuren kaupungin suunnille. Äsken jopa tuli toinen harjoittelija vastaan täällä rakennuksessa ja aion tehdä siitä itselleni kaverin.
Nyt pois pyykkituvasta irkkaamasta ja omaan huoneeseen kattomaan Housea :))
Matkapäivän raportaasi
5.9. klo 14.46 Suomen aikaa - Köpis
Niinkuin yleensä myös hotellien ylibookkaustilanteissa, tämänkin päivän jännitystilanne ratkesi sillä, että yksinkertaisesti osa matkustajista jätti saapumatta. Pääsin siis matkaan alkuperäisellä lennolla, jolla minua odottikin mukava yllätys; kone oli uusi Blue 1:lla, ja sen kunniaksi firma tarjosi ilmaista shamppanjaa lähtöaulassa ja päästiin todistamaan nauhan leikkausta.
Eipä tässä muuta. Vähän oli haikeat ja vaikeat fiilikset kun Jonin hyvästelin ennen turvatarkastusta, mutta haen lohtua kesämiehestäni. Siis Hynysen uusimmasta pokkarista.
Sama päivä, klo 22.42 suuren mualiman aekoo - hotelli
Perille pääsin tässä tunti sitten. Vihdoin.
Toinen kohtaamiseni Brysselin kanssa ei mennyt ihan niinkuin olin suunnitellut.
Lennot meni ihan hyvin, ja pääsin hyvin Brysselin kans. Väl. Lent. Kent.:ltä laukkuineni ostamaan junalippua määränpäähän, josta lipunmyyjä ei ollut koskaan kuullutkaan. Ja siinäpä sitä sitten seikkailtiin.
Joku fiksumpi ihminen olisi ehkä punninnut tilannetta siltä kannalta, että matkaa oli kymmenisen kilometriä ja tavaroita kolmisenkymmentä kiloa, joten voisi olla fiksua ottaa taksi. Mutta ei meidän Suska, joka jostain pervosta syystä tykkää matkustaa julkisilla. Niinpä ostin sen kirotun junalipun Hoeilaartiin (nii, yritäppä ite lausua) ja selvisin matkan ensimmäisestä juna-osuudesta kunnialla.
Vaihtoasemalla, eli jossain Brysselin keskustan alla kävin ostamassa aivan liian pahaa leipää ja vettä. Hipit, kokeilkaa joskus moniviljasämpylää täytettynä brie:llä, rucolalla, pähkylöillä ja hunajalla. Valitettavasti nälkäiselle matkaajalle, joka on päivän aikana lukenut 130 sivua makkarasta puhuvaa Hynystä, leipä oli pienoinen pettymys, josta jatkoin leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.
Brysselin junaliikenne toi kotoisasti mieleen VR:n toiminnan. Ensinnäkin, lentoaseman alakerran juna-asemalla on käynnissä massiivinen ”Diabolo”-projekti/remontti, jonka tarkoituksena on parantaa junayhteyksiä muihin kaupunkeihin. Projekti on kestänyt jo kaksi vuotta ja loppuu kahden vuoden päästä, ja belgialaiset ovat keksineet mahtavan rahoituskeinon: jokaiselta, joka matkustaa Brus. Nat. Aéroportilta tai -portille, peritään 2,05 euroa ”Diabolo”-maksua.
Väärällä laiturilla (huom. viime hetken muutosten takia!) seikkailun jälkeen, viimein Hoeilaartin asemalla tajusin, etten muistanut tulostaa karttaa reitille asema-hotelli. Katsoin vain, että ihan vieressähän tuo on. Pyysin nohevasti heti apua paikalliselta söpöltä pojalta, joka jopa kantoi laukkua ja jätti risteykseen ohjeina mennä seuraavasta vasen ja sitä seuraavasta oikealle. Kiitin ja jatkoin matkaa.
Päästyäni seuraavaan risteykseen, johon tie loppui, näin vasemmalla pelkästään ison tien ja tietyömaan. Pyörin mietteliäänä ympäri ja soitin äitille, jotta tämä voisi katsoa kartasta, olenko oikeassa risteyksessä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin isä löysi risteyksen jossa olin ja oletetun suunnan, johon piti tähdätä. Viisikymmentä minuuttia myöhemmin juoksin samaisen ison tien laitaa tietyömaan ohi ja löysin hotellin kyltin. Vielä ilmeisesti kiersin jostain takamailta, sillä matkaa googlemapsin osoittamasta paikasta itse hotelliin oli vielä varmaan kilometri.
Hotellissa minut toivotti tervetulleeksi huonosti englantia puhuva vastaanottovirkailija ja pelkkää ranskaa huastava mies, joka opasti minut huoneeseeni. Huone on samassa rakennuksessa päärakennuksen kanssa, mutta selvästi vähäosaisten aluetta. Kyllä täällä asuu, yksinään saa olla ja kylppärissä on ammekin. Kiitti kylpyankasta.
Niinkuin yleensä myös hotellien ylibookkaustilanteissa, tämänkin päivän jännitystilanne ratkesi sillä, että yksinkertaisesti osa matkustajista jätti saapumatta. Pääsin siis matkaan alkuperäisellä lennolla, jolla minua odottikin mukava yllätys; kone oli uusi Blue 1:lla, ja sen kunniaksi firma tarjosi ilmaista shamppanjaa lähtöaulassa ja päästiin todistamaan nauhan leikkausta.
Eipä tässä muuta. Vähän oli haikeat ja vaikeat fiilikset kun Jonin hyvästelin ennen turvatarkastusta, mutta haen lohtua kesämiehestäni. Siis Hynysen uusimmasta pokkarista.
Sama päivä, klo 22.42 suuren mualiman aekoo - hotelli
Perille pääsin tässä tunti sitten. Vihdoin.
Toinen kohtaamiseni Brysselin kanssa ei mennyt ihan niinkuin olin suunnitellut.
Lennot meni ihan hyvin, ja pääsin hyvin Brysselin kans. Väl. Lent. Kent.:ltä laukkuineni ostamaan junalippua määränpäähän, josta lipunmyyjä ei ollut koskaan kuullutkaan. Ja siinäpä sitä sitten seikkailtiin.
Joku fiksumpi ihminen olisi ehkä punninnut tilannetta siltä kannalta, että matkaa oli kymmenisen kilometriä ja tavaroita kolmisenkymmentä kiloa, joten voisi olla fiksua ottaa taksi. Mutta ei meidän Suska, joka jostain pervosta syystä tykkää matkustaa julkisilla. Niinpä ostin sen kirotun junalipun Hoeilaartiin (nii, yritäppä ite lausua) ja selvisin matkan ensimmäisestä juna-osuudesta kunnialla.
Vaihtoasemalla, eli jossain Brysselin keskustan alla kävin ostamassa aivan liian pahaa leipää ja vettä. Hipit, kokeilkaa joskus moniviljasämpylää täytettynä brie:llä, rucolalla, pähkylöillä ja hunajalla. Valitettavasti nälkäiselle matkaajalle, joka on päivän aikana lukenut 130 sivua makkarasta puhuvaa Hynystä, leipä oli pienoinen pettymys, josta jatkoin leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.
Brysselin junaliikenne toi kotoisasti mieleen VR:n toiminnan. Ensinnäkin, lentoaseman alakerran juna-asemalla on käynnissä massiivinen ”Diabolo”-projekti/remontti, jonka tarkoituksena on parantaa junayhteyksiä muihin kaupunkeihin. Projekti on kestänyt jo kaksi vuotta ja loppuu kahden vuoden päästä, ja belgialaiset ovat keksineet mahtavan rahoituskeinon: jokaiselta, joka matkustaa Brus. Nat. Aéroportilta tai -portille, peritään 2,05 euroa ”Diabolo”-maksua.
Väärällä laiturilla (huom. viime hetken muutosten takia!) seikkailun jälkeen, viimein Hoeilaartin asemalla tajusin, etten muistanut tulostaa karttaa reitille asema-hotelli. Katsoin vain, että ihan vieressähän tuo on. Pyysin nohevasti heti apua paikalliselta söpöltä pojalta, joka jopa kantoi laukkua ja jätti risteykseen ohjeina mennä seuraavasta vasen ja sitä seuraavasta oikealle. Kiitin ja jatkoin matkaa.
Päästyäni seuraavaan risteykseen, johon tie loppui, näin vasemmalla pelkästään ison tien ja tietyömaan. Pyörin mietteliäänä ympäri ja soitin äitille, jotta tämä voisi katsoa kartasta, olenko oikeassa risteyksessä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin isä löysi risteyksen jossa olin ja oletetun suunnan, johon piti tähdätä. Viisikymmentä minuuttia myöhemmin juoksin samaisen ison tien laitaa tietyömaan ohi ja löysin hotellin kyltin. Vielä ilmeisesti kiersin jostain takamailta, sillä matkaa googlemapsin osoittamasta paikasta itse hotelliin oli vielä varmaan kilometri.
Hotellissa minut toivotti tervetulleeksi huonosti englantia puhuva vastaanottovirkailija ja pelkkää ranskaa huastava mies, joka opasti minut huoneeseeni. Huone on samassa rakennuksessa päärakennuksen kanssa, mutta selvästi vähäosaisten aluetta. Kyllä täällä asuu, yksinään saa olla ja kylppärissä on ammekin. Kiitti kylpyankasta.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Terveiset Helsinki-Vantaalta
Joo, täällä Helsinki-Vantaan kahvilassa istutaan odottelemassa. Onneksi lähdettiin ajoissa, koska ensin pyörittiin väärässä terminaalissa ja sen jäläkeen mietittiin että mistä löytyy oikiat tiskit. Oikean tiskin löydyttyä virkailija ilmoitti, että lento Helsinki - Kööpenhamina on ylibookattu, ja kysyi, että haluanko ilmoittautua vapaaehtoiseksi suoralle lennolle Brysseliin. Se on perillä pari tuntia alkuperäistä lentoa myöhemmin, mutta kestää luonnollisesti vähemmän aikaa ja siitä hyvästä vielä saisi 150 euroa vaivanpalkkaa käteen - eli enemmän, kuin mitä alkuperäinen lentolippu maksoi.
Nyt tässä sitten odotellaan tietoa siitä, tuleeko kaikki matkustajat lennolle vai pääsenkö näkemään Tanskankin ;)
Nyt tässä sitten odotellaan tietoa siitä, tuleeko kaikki matkustajat lennolle vai pääsenkö näkemään Tanskankin ;)
perjantai 3. syyskuuta 2010
Oonko vähän hidas?
Olen taas Suskamaiseen tapaani jättänyt noin kaiken viimetippaan. Oon kohta lähössä tulostaan koululle matkalippua, eilen hoisin vakuutukset enkä vielä ole laittanut laukkuun muuta kuin ristikkolehden. Tosin se sanottakoon Suskamaisuuden puolustukseksi, että olen suunnitellut etukäteen noin kaiken. Lista mukaan lähtevistä tavaroista on odottamassa ja vaatteet odottaa hyvässä järjestyksessä kaapissa. Tänään pitäisi sitten vain repäistä ja tunkaista laukkuun 22 kiloa rompetta. Sillä on vielä vara lihoa kilolla ennen lähtöä.
Kaikki kyselee, että jännittääkö? No ei. Lakatkaa kyselemästä. Tuntuu, että asiat on aika hyvällä hoidolla, joten mitäpä sitä jännittelemään. Elän tunti kerrallaan ja keksin siinä mennessä lisää juttuja koko ajan. En enää siirrä mitään huomiseen. Toisaalta en ajattele liikaa tulevaa, mikä on hyvä juttu, koska minulla on tapana luoda kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Katsotaan sitten lentokentällä uudestaan ;)
Kaikki kyselee, että jännittääkö? No ei. Lakatkaa kyselemästä. Tuntuu, että asiat on aika hyvällä hoidolla, joten mitäpä sitä jännittelemään. Elän tunti kerrallaan ja keksin siinä mennessä lisää juttuja koko ajan. En enää siirrä mitään huomiseen. Toisaalta en ajattele liikaa tulevaa, mikä on hyvä juttu, koska minulla on tapana luoda kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Katsotaan sitten lentokentällä uudestaan ;)
tiistai 31. elokuuta 2010
Olen aina ollut huono lähtemään
En malta pysyä paikallani, mutta olen todella huono lähtemään. Kaipaan aina jonnekin, mutta lähdön hetkellä väsyttää, mahdollisesti nälättää, todennäköisesti rasittaa ja joskus jopa kiukuttaa. Nytkin takaraivossa on sellainen pieni, painostava tunne. Vielä on noin sata asiaa tehtävänä ja tiedän, että kun tulee aika, en halua lähteä.
Vaihdoimme Helin kanssa huoneita eilen, koska tämän viimeisen huoneen läpi kuljetaan parvekkeelle ja suihkuun. Saavatpa rauhassa rymistellä aamuisin suihkuun niin aikaisin kuin haluavat. Ja nyt on siis menossa saatanallinen tavaroiden järjestely day 2, jonka aikana pitäisi kaikki paperit ja pikkutavarat sijoittaa järkevästi uudelleen. Ja tuossa ihan yllättäen löysin laatikon, joka sisälsi dokumenttia viime keväältä ja jotain, mikä innosti minua taas tulevasta matkasta; mm. kaksi Brysselin karttaa ja yllätys yllätys! Ranskankielisiä Metro-lehtiä! Parhautta Brysselissä on ehdottomasti aamuiset metroretket. Jostain syystä pidän kovasti metroilusta. Se on tavallaan jännittävää, matkata pimeässä, maan alla tuntemattomien ihmisten kanssa. Yksi elämäni ihmeellisimpiä hetkiä oli, kun Brysselin ruuhkatunnilla seisoin metrossa, ja avovaunujen ansiosta saatoin nähdä eteenpäin melkein kymmenen vaunun verran. Kaikki olivat täynnä ihmisiä. Silloin tunsin itseni pieneksi ja voimattomaksi ihmiseksi.
Lisäksi aamuisin, siinä ennen kahdeksaa, metrokäytävistä ajetaan kodittomat pois. Ne nukkuvat jalankulkukäytävissä patjoillaan, jotka nostetaan päiväksi varastoon. Ja viimeisen silauksen metrokokemukselle antaa Metro-lehti, jota on valittavana kahtena eri painoksena; englanniksi kaikille lällyille ja ranskaksi niille, jotka yrittävät esittää kuuluvansa paikallisväestöön.
Vaihdoimme Helin kanssa huoneita eilen, koska tämän viimeisen huoneen läpi kuljetaan parvekkeelle ja suihkuun. Saavatpa rauhassa rymistellä aamuisin suihkuun niin aikaisin kuin haluavat. Ja nyt on siis menossa saatanallinen tavaroiden järjestely day 2, jonka aikana pitäisi kaikki paperit ja pikkutavarat sijoittaa järkevästi uudelleen. Ja tuossa ihan yllättäen löysin laatikon, joka sisälsi dokumenttia viime keväältä ja jotain, mikä innosti minua taas tulevasta matkasta; mm. kaksi Brysselin karttaa ja yllätys yllätys! Ranskankielisiä Metro-lehtiä! Parhautta Brysselissä on ehdottomasti aamuiset metroretket. Jostain syystä pidän kovasti metroilusta. Se on tavallaan jännittävää, matkata pimeässä, maan alla tuntemattomien ihmisten kanssa. Yksi elämäni ihmeellisimpiä hetkiä oli, kun Brysselin ruuhkatunnilla seisoin metrossa, ja avovaunujen ansiosta saatoin nähdä eteenpäin melkein kymmenen vaunun verran. Kaikki olivat täynnä ihmisiä. Silloin tunsin itseni pieneksi ja voimattomaksi ihmiseksi.
Lisäksi aamuisin, siinä ennen kahdeksaa, metrokäytävistä ajetaan kodittomat pois. Ne nukkuvat jalankulkukäytävissä patjoillaan, jotka nostetaan päiväksi varastoon. Ja viimeisen silauksen metrokokemukselle antaa Metro-lehti, jota on valittavana kahtena eri painoksena; englanniksi kaikille lällyille ja ranskaksi niille, jotka yrittävät esittää kuuluvansa paikallisväestöön.
Vielä viisi päivää
Ostaa pätkäytin sitten miniläppärin kaveriksi matkalle, jotta saisin kirjoitella rauhassa talteen tekstejä ja talletella kuvia kortilta vähän isompaan säilytyspaikkaan. Toivottavasti vain löydän paikkoja, joissa pääsen nettiin, koska minua vähän varoiteltiin, että hotellilla ei ole harjoittelijoille intternettiä kuin yhdessä paikassa. Nyt siis alkaa myös ympärivuorokautinen tiedonsiirto, jotta koneeseen saisi kaiken tarpeellisen :P
Löysin Brysselistä myös erään seuran, joka ilmeisesti järjestää viikoittaisia tansseja - irkku- ja skottitansseja. Toivottavasti ne haluaa meikät mukaansa, koska aion ottaa tossut mukaan.
Vapaa-ajan ongelmia tuskin siis tulee ;)
Ja mainitaampa tässä vielä sekin, että perjantaina olisi tarkoitus matkustaa kohti Hellsinkiä Jonin kanssa, niin ompahan ainakin valmiina sitten konetta varten. Eikä tarvitse yksin toikkaroida paikallisella Kuopion rautsikalle, istua yksin junassa monta tuntia ja odotella kun juna on kuitenkin myöhässä, etsiä yksin tiensä läpi pääkaupunkiseudun lentokentälle ja kävellä yksin läpi saattajien kansoittamaa kenttää.
Myös äiti oli ovelasti suunnitellut matkaa Kuopioon ilmeisesti siitä asti, kun viimeksi kotoa lähdin. Että vanhemmatkin ovat tulossa vielä tänne pyörimään jalkoihin, ihan kuin pakkaaminen ei olisi jo muutenkin vaikeaa :D
Löysin Brysselistä myös erään seuran, joka ilmeisesti järjestää viikoittaisia tansseja - irkku- ja skottitansseja. Toivottavasti ne haluaa meikät mukaansa, koska aion ottaa tossut mukaan.
Vapaa-ajan ongelmia tuskin siis tulee ;)
Ja mainitaampa tässä vielä sekin, että perjantaina olisi tarkoitus matkustaa kohti Hellsinkiä Jonin kanssa, niin ompahan ainakin valmiina sitten konetta varten. Eikä tarvitse yksin toikkaroida paikallisella Kuopion rautsikalle, istua yksin junassa monta tuntia ja odotella kun juna on kuitenkin myöhässä, etsiä yksin tiensä läpi pääkaupunkiseudun lentokentälle ja kävellä yksin läpi saattajien kansoittamaa kenttää.
Myös äiti oli ovelasti suunnitellut matkaa Kuopioon ilmeisesti siitä asti, kun viimeksi kotoa lähdin. Että vanhemmatkin ovat tulossa vielä tänne pyörimään jalkoihin, ihan kuin pakkaaminen ei olisi jo muutenkin vaikeaa :D
torstai 26. elokuuta 2010
Työt takana, liput plakkarissa, 10 päivää lähtöön
Eilen iski oikeasti tajuntaan se, että kohta se on menoa. Kerrataampa perusjutut:
Paikka: Dolce La Hulpe, hotelli abouttiinsa 10 kilsan päässä Brysselin keskustasta. Huippuluokkaa, desing-sisustus, kylpylät ja kaikki.
Aika: 6.9.-17.12.2010, eli jouluksi kotiin.
Lähtö: Su 5.9. klo 12.50. Terppa.
Tehtävä: Vastaanotto ja vastaanoton päälliköinti
Kielet: Englanti ja ranska, gulp.
Onneksi valtio tykkää siitä, kun opiskelijat lähtee pois niiden jaloista. Saan korotetun opintotuen ja -lainan lisäksi myös reilun tonnin liikkuvuusavustuksen EU:lta. Nyt vain pitäisi miettiä, miten pärjää sitten kun palaa reissusta ^^ Tuolta Brysselistähän nimittäin pyörähtää parissa tunnissa Lontooseen, Pariisiin vähän pidemmältä ja Rotterdam, Amsterdam ja Köln on siinä samassa haarukassa kanssa.
On kai korkea aika ruveta kertaamaan oikeasti ranskan sanastoa ja kokoamaan nähtävyyksiä, jotka aikoo kiertää. Netinkäyttömahdollisuudet kuulemma eivät ole mitenkään loistavat siellä paikan päällä, nii nyt voisi tulostella ja suunnitella kaiken valmiiksi, jotta voi sitten unohtaa ne kotiin ja seikkailla vailla ohjenuoria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
