Suomi ja suomalaisuus

Parempaa päivää.

Taas on kolme iltavuoroa hurahtanut. Parempia päiviä kuin edellisessä kirjoituksessa.

Eilen lähdin aamulla kohti Brysseliä, ja tulin jo metsäosuudella hyvälle tuulelle. Vastaan tuli useampi koira ja kolme ratsukkoa. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja toivottivat huomenia jopa tuntemattomalle vastaantulijalle.

Seikkailin metrolla kaupungin toiselle puolelle Brussels Business Instituuttiin, eli koululle, jossa vierailimme viime vuonna. Tapasin siellä Haapakosken Markun, meidän hotelli- ja ravintolapuolen opettajan, sekä noin 15 hengen ryhmän meidän koululaisia, jotka olivat nyt vastaavalla Brysselinreissulla. BBI:n vastaava opettaja tervehti minua iloisesti, kyseli kuulumisia ja lupasi tulla käymään Dolcessa joku päivä. Sitten pidin pienen esittelyn tästä hotellista ja harjottelustani. Sain vaivanpalkaksi rasiallisen Fazerin sinisiä <3

Eilen oli myös töissä mukava päivä, kun sisäänkirjautuvia asiakkaita oli 198, mutta ne tulivat pienissä ryhmissä, joten ei tullut sellaista hirveätä ryysistä missään vaiheessa. Ainoa kerta, kun tiskillä oli yhtä aikaa noin kymmenen ihmistä, oli niistä puolet suomalaisia :D Kyllä niitä nauratti, että nyt menee kokemus hukkaan, kun ei tarvikkaan sönköttää ranskaa vastaanottotiskillä.

Kun kuuntelin BBI:llä luentoa monikulttuurisesta työpaikasta ja työnteosta ulkomailla, oli ensimmäinen asia oman kulttuurin tunteminen, josta lähdetään siihen, että hyväksytään, että vieras kulttuuri toimii eri tavalla, mutta ei väärin. Aloitan siis profiloimalla suomalaisia.

Suomalaiset hotellivieraat on yleensä helppo stereotypisoida. Suomalainen tulee tiskille, keskieurooppalaisiin verrattuna ison matkalaukkunsa kanssa ja puhuu keskieurooppalaisiin verratuna hyvää englantia. Hoitaa homman suurempia pulisematta ja yleensä kysäisee samantien perusvälttämättömyyksistä, kuten missä on ravintola ja monelta on aamupala. Suomalainen myös laittaa yleensä itse herätyskellonsa soimaan, eikä soittelen vastaanottoon wake-up calleja kysellen. Suomalaista hävettää häiritä respan työntekijää.

Lisäksi keski-ikäisen suomalaisen tunnistaa englantinsa aksentista. Tosin ranskan aksentista en vielä osaa sanoa. Eräs nainen pyysi minua (ranskaksi) tilaamaan taksin, ja vasta kun kysyin nimeä, alkoi hälytyskellot soimaan.

Suomalaiset ovat myös monesti, ainakin päällepäin, ilahtuneita, kun niitä tervehtii suomeksi. Yllättävän rohkeasti nämä sitten kyselevät, että kauanko olen täällä ja yleensä sitten jos kulkevat vielä respan ohi myöhemmin, tulevat minuleta ehkä kysymään, että moneltakos se ravintola tänään sulkeutuikaan.

Josta pääsen siihen vieraan kulttuurin hyväksymiseen; tämä automaattikahvihan on ihan pas*kaa, mutta jos siihen laittaa tarpeeksi sokeria, siitä tulee ihan hyvää.