Parempaa päivää.
Taas on kolme iltavuoroa hurahtanut. Parempia päiviä kuin edellisessä kirjoituksessa.
Eilen lähdin aamulla kohti Brysseliä, ja tulin jo metsäosuudella hyvälle tuulelle. Vastaan tuli useampi koira ja kolme ratsukkoa. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja toivottivat huomenia jopa tuntemattomalle vastaantulijalle.
Seikkailin metrolla kaupungin toiselle puolelle Brussels Business Instituuttiin, eli koululle, jossa vierailimme viime vuonna. Tapasin siellä Haapakosken Markun, meidän hotelli- ja ravintolapuolen opettajan, sekä noin 15 hengen ryhmän meidän koululaisia, jotka olivat nyt vastaavalla Brysselinreissulla. BBI:n vastaava opettaja tervehti minua iloisesti, kyseli kuulumisia ja lupasi tulla käymään Dolcessa joku päivä. Sitten pidin pienen esittelyn tästä hotellista ja harjottelustani. Sain vaivanpalkaksi rasiallisen Fazerin sinisiä <3
Eilen oli myös töissä mukava päivä, kun sisäänkirjautuvia asiakkaita oli 198, mutta ne tulivat pienissä ryhmissä, joten ei tullut sellaista hirveätä ryysistä missään vaiheessa. Ainoa kerta, kun tiskillä oli yhtä aikaa noin kymmenen ihmistä, oli niistä puolet suomalaisia :D Kyllä niitä nauratti, että nyt menee kokemus hukkaan, kun ei tarvikkaan sönköttää ranskaa vastaanottotiskillä.
Kun kuuntelin BBI:llä luentoa monikulttuurisesta työpaikasta ja työnteosta ulkomailla, oli ensimmäinen asia oman kulttuurin tunteminen, josta lähdetään siihen, että hyväksytään, että vieras kulttuuri toimii eri tavalla, mutta ei väärin. Aloitan siis profiloimalla suomalaisia.
Suomalaiset hotellivieraat on yleensä helppo stereotypisoida. Suomalainen tulee tiskille, keskieurooppalaisiin verrattuna ison matkalaukkunsa kanssa ja puhuu keskieurooppalaisiin verratuna hyvää englantia. Hoitaa homman suurempia pulisematta ja yleensä kysäisee samantien perusvälttämättömyyksistä, kuten missä on ravintola ja monelta on aamupala. Suomalainen myös laittaa yleensä itse herätyskellonsa soimaan, eikä soittelen vastaanottoon wake-up calleja kysellen. Suomalaista hävettää häiritä respan työntekijää.
Lisäksi keski-ikäisen suomalaisen tunnistaa englantinsa aksentista. Tosin ranskan aksentista en vielä osaa sanoa. Eräs nainen pyysi minua (ranskaksi) tilaamaan taksin, ja vasta kun kysyin nimeä, alkoi hälytyskellot soimaan.
Suomalaiset ovat myös monesti, ainakin päällepäin, ilahtuneita, kun niitä tervehtii suomeksi. Yllättävän rohkeasti nämä sitten kyselevät, että kauanko olen täällä ja yleensä sitten jos kulkevat vielä respan ohi myöhemmin, tulevat minuleta ehkä kysymään, että moneltakos se ravintola tänään sulkeutuikaan.
Josta pääsen siihen vieraan kulttuurin hyväksymiseen; tämä automaattikahvihan on ihan pas*kaa, mutta jos siihen laittaa tarpeeksi sokeria, siitä tulee ihan hyvää.
perjantai 24. syyskuuta 2010
tiistai 21. syyskuuta 2010
Maanantai.
Puolikakka päivä.
Olen nimittäin käytännössäkatsoen lorvaillut kolme vuorokautta flunssassa, ja eilen oli ensimmäinen iltavuoro. Lisäksi se aloitti kuuden päivän iltavuoroputken ja sattui keskelle tuota mainitsemaani EU-hässäkkää.
Suurin osa vieraista on saapunut hotelille toissapäivänä, joten meille ei jäänyt oikeastaan mitään tehtävää. Puoli kuudelta tilanne alkoi huolestuttavasti näyttää rauhalliselta, ja kahdeksasta yhteentoista ei tapahtunut mitään. Olin kuolla tylsyyteen ja kestin sitä kolme kuolemanhiljaista tuntia. Kunnes juuri ennen kuin meidän piti jättää vastuu iltavuorolle, pamahti aula täyteen italialaisia. Voihan Jeesus. Töitä riitti kaikille kolmelle, vaikka täällä kuulemma ei ylitöistä makseta kuin täysistä tunneista; eli jos teet 55min ylitöitä, niin sitä ei lasketa.
Autettiin kuitenkin kaveria hädässä ja kirjattiin porukkaa sisälle. Ja tottakai meikälle sattui ne parhaimmat tapaukset. Herralla nimittäin oli ongelmia luottokortin kanssa. Meillä pyydetään sisäänkirjautumisen yhteydessä aina luottokorttia, ellei tapaus oli full comp. Eli "talo tarjoaa kaiken". Tämän takia meillä ei ravintolassa, baarissa tai kylpylässä tarvitse maksaa mitään saman tien – kaikki laitetaan huonelaskulle ja hoidetaan pois lähtiessä. Tämä luottokorttihomma on siis vain takuu meille – jos asiakas tyhjentää minibaarin tai trashaa huoneen, meillä on kortin numero, josta rahat nyhjäistään. Yhden päivän aikana tekemäni pieni tutkimus paljasti, että joka viides jätti maksamatta minibaariostoksiaan check-outissa. Keskivertosuomalaista enemmän.
Luottokortti pyydetään kaikilta. Myös niiltä, joilla on ennalta maksettu huone ja näyttipä se Ranskan ministerikin tänään kaivavan Visansa esiin ilman mitään mutinoita. Myö luetaan kortti profiiliin ja kirjautumisen yhteydessä kone tekee varmennuksen 50 eurolle ja mikäli asiakas ei käytä mitään lisäpalveluja, kone poistaa varauksen asiakkaan lähdettyä. Jos ei ole luottokorttia, otamme 50e/hlö/yö pankkikortilta tai käteisenä. Käyttämätön raha palautetaan käteisenä kun asiakas kirjautuu ulos.
Useimmat ymmärtävät tämän hyvin. Viimeistään, kun selitämme asiakkaalle rahan palautuksesta, nämä tottelevat kiltisti. Mutta eivät nämä italiaanot. Heidän mielestään tämmöinen käytäntö on ”ihmeellinen”, ”epämiellyttävä” ja ”tyhmä”. He eivät lopulta antaneet luottokorttejaan ja heidät kirjattiin sisään asiakkaina, joiden laskulle ei saa laittaa mitään. Eli minibaari ei aukea jne.
Kaiken kukkuraksi toinen miehistä puhui jopa minun korviin selvästi huonohkoa ranskaa, joten kysyin, että puhuuko tämä englantia. Siitäpä vasta riemu syntyi. ”Nyt olemme Belgiassa, ranskahan on Belgian virallinen kieli, puhutaan nyt sitten sitä ranskaa” tämä ärähti vihaisesti – ranskaksi. Pahoittelin, myös ranskaksi, olevani suomalainen harjoittelija ja selitin perään jotain kirjautumisesta – ranskaksi. Pääsin ilmeisesti yllättämään sillä suomalaisuus-osalla.
Tämä on varmaan vähän sama kuin suomalainen menisi Haaparannan Ikeaan ja vaatii kiinalaista harjoittelijaa puhumaan ruotsia, kun nyt kerran Ruotsissa ollaan ja sitä on koulussakin jouduttu opiskelemaan. Käytetään nyt kerrankin, kun on mahdollisuus. Jävla idioter.
Olen nimittäin käytännössäkatsoen lorvaillut kolme vuorokautta flunssassa, ja eilen oli ensimmäinen iltavuoro. Lisäksi se aloitti kuuden päivän iltavuoroputken ja sattui keskelle tuota mainitsemaani EU-hässäkkää.
Suurin osa vieraista on saapunut hotelille toissapäivänä, joten meille ei jäänyt oikeastaan mitään tehtävää. Puoli kuudelta tilanne alkoi huolestuttavasti näyttää rauhalliselta, ja kahdeksasta yhteentoista ei tapahtunut mitään. Olin kuolla tylsyyteen ja kestin sitä kolme kuolemanhiljaista tuntia. Kunnes juuri ennen kuin meidän piti jättää vastuu iltavuorolle, pamahti aula täyteen italialaisia. Voihan Jeesus. Töitä riitti kaikille kolmelle, vaikka täällä kuulemma ei ylitöistä makseta kuin täysistä tunneista; eli jos teet 55min ylitöitä, niin sitä ei lasketa.
Autettiin kuitenkin kaveria hädässä ja kirjattiin porukkaa sisälle. Ja tottakai meikälle sattui ne parhaimmat tapaukset. Herralla nimittäin oli ongelmia luottokortin kanssa. Meillä pyydetään sisäänkirjautumisen yhteydessä aina luottokorttia, ellei tapaus oli full comp. Eli "talo tarjoaa kaiken". Tämän takia meillä ei ravintolassa, baarissa tai kylpylässä tarvitse maksaa mitään saman tien – kaikki laitetaan huonelaskulle ja hoidetaan pois lähtiessä. Tämä luottokorttihomma on siis vain takuu meille – jos asiakas tyhjentää minibaarin tai trashaa huoneen, meillä on kortin numero, josta rahat nyhjäistään. Yhden päivän aikana tekemäni pieni tutkimus paljasti, että joka viides jätti maksamatta minibaariostoksiaan check-outissa. Keskivertosuomalaista enemmän.
Luottokortti pyydetään kaikilta. Myös niiltä, joilla on ennalta maksettu huone ja näyttipä se Ranskan ministerikin tänään kaivavan Visansa esiin ilman mitään mutinoita. Myö luetaan kortti profiiliin ja kirjautumisen yhteydessä kone tekee varmennuksen 50 eurolle ja mikäli asiakas ei käytä mitään lisäpalveluja, kone poistaa varauksen asiakkaan lähdettyä. Jos ei ole luottokorttia, otamme 50e/hlö/yö pankkikortilta tai käteisenä. Käyttämätön raha palautetaan käteisenä kun asiakas kirjautuu ulos.
Useimmat ymmärtävät tämän hyvin. Viimeistään, kun selitämme asiakkaalle rahan palautuksesta, nämä tottelevat kiltisti. Mutta eivät nämä italiaanot. Heidän mielestään tämmöinen käytäntö on ”ihmeellinen”, ”epämiellyttävä” ja ”tyhmä”. He eivät lopulta antaneet luottokorttejaan ja heidät kirjattiin sisään asiakkaina, joiden laskulle ei saa laittaa mitään. Eli minibaari ei aukea jne.
Kaiken kukkuraksi toinen miehistä puhui jopa minun korviin selvästi huonohkoa ranskaa, joten kysyin, että puhuuko tämä englantia. Siitäpä vasta riemu syntyi. ”Nyt olemme Belgiassa, ranskahan on Belgian virallinen kieli, puhutaan nyt sitten sitä ranskaa” tämä ärähti vihaisesti – ranskaksi. Pahoittelin, myös ranskaksi, olevani suomalainen harjoittelija ja selitin perään jotain kirjautumisesta – ranskaksi. Pääsin ilmeisesti yllättämään sillä suomalaisuus-osalla.
Tämä on varmaan vähän sama kuin suomalainen menisi Haaparannan Ikeaan ja vaatii kiinalaista harjoittelijaa puhumaan ruotsia, kun nyt kerran Ruotsissa ollaan ja sitä on koulussakin jouduttu opiskelemaan. Käytetään nyt kerrankin, kun on mahdollisuus. Jävla idioter.
lauantai 18. syyskuuta 2010
Syysflunssa. Kuka keksi ilmastoinnin?
Syysflunssa. On koetellut jo pari päivää ja olo on väsynyt ja vetämätön. Onneksi tämä ja huominen on vapaita. Ostin tänään myös Premium accountin, jotta voin kattoa sarjoja netissä. Ihana intternet.
Olen ehkä myös päässyt yli siitä pahimmasta koti-ikävä vaiheesta, joka iski aika rankasti päälle ekoina päivinä. Kulttuurishokki pisti ahdistamaan, kun kaikki puhuivat vain ranskaa ja huoneeseen ei saa (saisi) viedä edes vettä ja ikkunoita sieltä ei saa auki ja tunkkaisellekin haisee. Nyt olen, voisiko jo sanoa, ystävystynyt useimpien respalaisten ja myös sen hollantilaisen harjoittelijan kanssa.
Olen tehnyt kolme ekaa aamuvuoroani, jee. Aamuvuorot on oikeastaan mukavampia kuin iltavuorot ja niiden jälkeen ehtii myös tehdä jotain. Lisäksi olo on jotenkin helpottunut nyt. Tiedän, että pärjään tuolla töissä sekä ilta- että aamuvuoroissa, eikä minulla ole oikeastaan mitään "pelättävää". Paitsi ranskaa puhuvat asiakkaat, mutta niitä jos pelkää niin suattaapi mennä tämä koko kolme kuukautta reisille.
Olen myös vastaillut puhelimeen ekoja kertoja. Ensimmäisellä kerralla soittaja oli italialainen nainen, joka halusi tiedustella jotain varausfakseista, joita olemme lähetelleet. Onneksi pystyin delegoimaan sen eteenpäin. Toisella kertaa soittaja oli ranskalainen nainen, joka ensin rupesi selvittämään ranskaksi varauksestaan ensi viikonlopuksi ja hirviä pälätys. Kun kysyin puhuuko hän englantia, hän aloitti uudelleen selityksen huonolla. Kysyin, koskeeko asia hänen varaustaan ja myöntävän vastauksen saatuani pyysin odottamaan, niin yhdistäisin varauspuolelle (meillä takatoimistossa on kaksi ihmistä työskentelemässä erikseen vain varauksia varten, joten oikeastaan minä en edes tiedä meidän hintoja, tarjouksia ja paketteja). Nainen sanoi heti, että ei ei, ja pitkän selvityksen jälkeen halusi vain tietää, että kuinka pitkä matka on lähimmältä juna-asemalta hotellille. Huoh, ranskalaiset.
Toinen asia, jota olen joutunut hoitamaan, ovat tapaamiset. Ihmiset tulevat tiskille ja kysyvät jotakuta, jonka kanssa heillä on tapaaminen. Yleensä joudun kysymään tavattavan nimeä vielä vähintään kerran, etsimään kauan puhelinnumerolistasta ja kysymään vielä kysyjän nimeä, yleensä ainakin kahdesti ja silti menee väärin. Mutta oikeastaan se on hauskaa peliä – soitat jollekin nimelle, jonka olet kuullut monesti ja katsot, minkänäköinen ihminen kävelee vastaanottoon.
Huomisesta voi tulla jännittävä, sillä täällä on joku EU-konferenssi. Koko hotelli on suljettu kaikilta muilta asiakkailta. Meistä on otettu kuvat ja me ei voida liikkua hotellin alueella ilman kuvallista lätkää. Tänne ei myöskään voi tulla autolla, jonka rekkarinumeroa ei ole järjestäjien tiedossa.
Ja rupesin keräämään kuvia Facebookkiin. Lisää myöhemmin.
Olen ehkä myös päässyt yli siitä pahimmasta koti-ikävä vaiheesta, joka iski aika rankasti päälle ekoina päivinä. Kulttuurishokki pisti ahdistamaan, kun kaikki puhuivat vain ranskaa ja huoneeseen ei saa (saisi) viedä edes vettä ja ikkunoita sieltä ei saa auki ja tunkkaisellekin haisee. Nyt olen, voisiko jo sanoa, ystävystynyt useimpien respalaisten ja myös sen hollantilaisen harjoittelijan kanssa.
Olen tehnyt kolme ekaa aamuvuoroani, jee. Aamuvuorot on oikeastaan mukavampia kuin iltavuorot ja niiden jälkeen ehtii myös tehdä jotain. Lisäksi olo on jotenkin helpottunut nyt. Tiedän, että pärjään tuolla töissä sekä ilta- että aamuvuoroissa, eikä minulla ole oikeastaan mitään "pelättävää". Paitsi ranskaa puhuvat asiakkaat, mutta niitä jos pelkää niin suattaapi mennä tämä koko kolme kuukautta reisille.
Olen myös vastaillut puhelimeen ekoja kertoja. Ensimmäisellä kerralla soittaja oli italialainen nainen, joka halusi tiedustella jotain varausfakseista, joita olemme lähetelleet. Onneksi pystyin delegoimaan sen eteenpäin. Toisella kertaa soittaja oli ranskalainen nainen, joka ensin rupesi selvittämään ranskaksi varauksestaan ensi viikonlopuksi ja hirviä pälätys. Kun kysyin puhuuko hän englantia, hän aloitti uudelleen selityksen huonolla. Kysyin, koskeeko asia hänen varaustaan ja myöntävän vastauksen saatuani pyysin odottamaan, niin yhdistäisin varauspuolelle (meillä takatoimistossa on kaksi ihmistä työskentelemässä erikseen vain varauksia varten, joten oikeastaan minä en edes tiedä meidän hintoja, tarjouksia ja paketteja). Nainen sanoi heti, että ei ei, ja pitkän selvityksen jälkeen halusi vain tietää, että kuinka pitkä matka on lähimmältä juna-asemalta hotellille. Huoh, ranskalaiset.
Toinen asia, jota olen joutunut hoitamaan, ovat tapaamiset. Ihmiset tulevat tiskille ja kysyvät jotakuta, jonka kanssa heillä on tapaaminen. Yleensä joudun kysymään tavattavan nimeä vielä vähintään kerran, etsimään kauan puhelinnumerolistasta ja kysymään vielä kysyjän nimeä, yleensä ainakin kahdesti ja silti menee väärin. Mutta oikeastaan se on hauskaa peliä – soitat jollekin nimelle, jonka olet kuullut monesti ja katsot, minkänäköinen ihminen kävelee vastaanottoon.
Huomisesta voi tulla jännittävä, sillä täällä on joku EU-konferenssi. Koko hotelli on suljettu kaikilta muilta asiakkailta. Meistä on otettu kuvat ja me ei voida liikkua hotellin alueella ilman kuvallista lätkää. Tänne ei myöskään voi tulla autolla, jonka rekkarinumeroa ei ole järjestäjien tiedossa.
Ja rupesin keräämään kuvia Facebookkiin. Lisää myöhemmin.
tiistai 14. syyskuuta 2010
Taas yksi vapaapäivä
Taas on kolme iltavuoroa vierähtänyt. Ja ihan hyvin. Tykkään tästä työstä silloin, kun pystyn kommunikoimaan asiakkaiden kanssa. On todella rasittavaa aina käyä nykäsemässä joku takatoimistosta vain puhumaan ranskaa.
Joka tapauksessa tänään oli taas vapaapäivä. Koska pelkään, että kovolta loppuvat leffat ja sarjat ennen joulukuuta, lähdin keskustaan. Menin tällä kertaa junalla suoraan Grand Placelle ja melkein eksyin. Aukion ympärillä on nimittäin niin paljon pikkukatuja, jotka ovat täynnä monenlaista putiikkia ja ravintolaa. Mainittakoon esimerkiksi Lush, H&M sekä tämän päivän tähtenä pieni hedelmämehutiski, josta saa toiveidensa mukaista, tuoreista hedelmista puristettua mehua ja smoothieta.
Grand Place
Keskusaukion jälkeen päädyin taas samaan ostoskeskukseen, jossa kävin ensimmäisenä vapaapäivänä. Lounasvalinta tälle päivälle oli Pita Garden, joka sijaitsi ostoskeskuksen alakerran food courtilla. Tämä yksikkö myi pitaleipiä ja riisiannoksia, seuraavasta sai hedelmämehuja, sitä seuraavasta panineja, sitten kiinalaista, täytettyjä voileipiä ja intialaista. Kaikki ravintolat oli sijoitettu ostarissa yhdelle aukiolle, jonka keskusta oli täynnä pöytiä. Käteviä, nämä belkkarit.
Jälkiruokakahvit halusin taas samasta taivaasta kuin viimeksikin, eli fnacista, ja päädyin seikkailemaan sen käytäville. Pieni ääni takaraivossa sanoo, että maassa maan tavalla ja päädyinkin bandes dessinées -osastolle, eli katselemaan sarjakuvia. Pienen pyöriskelyn jälkeen käteeni osuikin voittaja.
Tänään olin kerrankin ajoissa takaisin kaupungista, nautin pitkän kylvyn ja nyt voisi suunnitella nukkumista, sillä huomenna on ensimmäinen aamuvuoro ja töihin kello seitsemäksi. Puuh. Sarjakuvien kääntäminen täytynee jättää tuonnemmaksi.
Voittaja - suuret muinaiset
Ja sori huonosta asettelusta, en enää jaksa säätää :D
Joka tapauksessa tänään oli taas vapaapäivä. Koska pelkään, että kovolta loppuvat leffat ja sarjat ennen joulukuuta, lähdin keskustaan. Menin tällä kertaa junalla suoraan Grand Placelle ja melkein eksyin. Aukion ympärillä on nimittäin niin paljon pikkukatuja, jotka ovat täynnä monenlaista putiikkia ja ravintolaa. Mainittakoon esimerkiksi Lush, H&M sekä tämän päivän tähtenä pieni hedelmämehutiski, josta saa toiveidensa mukaista, tuoreista hedelmista puristettua mehua ja smoothieta.
Grand Place
Keskusaukion jälkeen päädyin taas samaan ostoskeskukseen, jossa kävin ensimmäisenä vapaapäivänä. Lounasvalinta tälle päivälle oli Pita Garden, joka sijaitsi ostoskeskuksen alakerran food courtilla. Tämä yksikkö myi pitaleipiä ja riisiannoksia, seuraavasta sai hedelmämehuja, sitä seuraavasta panineja, sitten kiinalaista, täytettyjä voileipiä ja intialaista. Kaikki ravintolat oli sijoitettu ostarissa yhdelle aukiolle, jonka keskusta oli täynnä pöytiä. Käteviä, nämä belkkarit.
Jälkiruokakahvit halusin taas samasta taivaasta kuin viimeksikin, eli fnacista, ja päädyin seikkailemaan sen käytäville. Pieni ääni takaraivossa sanoo, että maassa maan tavalla ja päädyinkin bandes dessinées -osastolle, eli katselemaan sarjakuvia. Pienen pyöriskelyn jälkeen käteeni osuikin voittaja.
Tänään olin kerrankin ajoissa takaisin kaupungista, nautin pitkän kylvyn ja nyt voisi suunnitella nukkumista, sillä huomenna on ensimmäinen aamuvuoro ja töihin kello seitsemäksi. Puuh. Sarjakuvien kääntäminen täytynee jättää tuonnemmaksi.
Voittaja - suuret muinaiset
Ja sori huonosta asettelusta, en enää jaksa säätää :D
perjantai 10. syyskuuta 2010
Vapaapäiviä, osa 2
Kävin kattomassa Inceptionin. Suosittelen lämpimästi kaikille, meinas itellä tipahtaa parissa kohtaa leuka lattialle. Oli nimittäin visuaalisesti niin hieno.
Käveleskelin myös junaa odotellessa pitkin keskikaupunkia ja seikkailin parhaimmilla turistialueilla. Ne huomaa hyvästä valaistuksesta ja myöhään auki olevista pikkuputiikeista. Muuten täällä menee järjestään kaikki hauska kiinni seiskalta tai viimeistään kasilta.
Saavuin parahiksi Grand Placelle, eli yhdelle ehkä parhaiten tunnetuimmalle paikalle Brysselissä, juuri kun rakennuksiin sytyteltiin ilta-valaistusta. Se näytti about tältä: http://www.lescinqsaules.be/20060213231754_brussels.jpg
(Koska ite en saa siitä hyvää kuvaa, on tämä otettu osoitteesta http://www.lescinqsaules.be/Thingstosee.html)
Pitää joku toinen kerta olla liikkeellä vähän myöhemmin, nii näkee koko torin oikeasti pimeällä.
Nyt tulin taas irkkaamaan pyykkitupaan, jossa joku uusi harjoittelija katsoo tuossa vieressä jotain animaatioleffaa, ranskaksi dubattuna.
Alors, à tout à l'heure.
Käveleskelin myös junaa odotellessa pitkin keskikaupunkia ja seikkailin parhaimmilla turistialueilla. Ne huomaa hyvästä valaistuksesta ja myöhään auki olevista pikkuputiikeista. Muuten täällä menee järjestään kaikki hauska kiinni seiskalta tai viimeistään kasilta.
Saavuin parahiksi Grand Placelle, eli yhdelle ehkä parhaiten tunnetuimmalle paikalle Brysselissä, juuri kun rakennuksiin sytyteltiin ilta-valaistusta. Se näytti about tältä: http://www.lescinqsaules.be/20060213231754_brussels.jpg
(Koska ite en saa siitä hyvää kuvaa, on tämä otettu osoitteesta http://www.lescinqsaules.be/Thingstosee.html)
Pitää joku toinen kerta olla liikkeellä vähän myöhemmin, nii näkee koko torin oikeasti pimeällä.
Nyt tulin taas irkkaamaan pyykkitupaan, jossa joku uusi harjoittelija katsoo tuossa vieressä jotain animaatioleffaa, ranskaksi dubattuna.
Alors, à tout à l'heure.
Vapaapäiviä Brysselissä
On vapaapäivä. Puhutaan sen kunniaksi jostain muusta kuin töistä. Vietin nimittäin äsken päivän parhaan hetken – aamupalan. Nom nom nom. Koska staffikanttiini ei tarjoa mitään aamupalaa työntekijöille, myö harjottelijat saajaan käyä hakemassa aamupalaa hotelliasiakkaitten buffasta. Sielä on hetelmää ja murua ja pekonia ja jukurttia ja jotain kasvispyöryköitten olosia pihvejä "rosteja" ja - Crepes! Lättyjä vaahterasiirapilla, om nom nom. Oon vieläki ihan mielissäni. Parhautta.
Mehän ei saada tuoda ruokaa tähän meidän asuinrakennukseen, ettei tänne tulisi haittaeläimiä (siis ötököitä ja jyrsiöitä tai karhuja). Toinen harjottelija oli kuulemma saanu jo varotuksen, ko nämä oli tehneet tarkastuksen sen huoneeseen, ja siellä oli vesipulloja. Ite aion huutaa naama punasena, jos ne ruppee valittammaan vesipullosta. Ja huomautuksen jälkeen tokalla kerralla tulee sit 50 euron maksu. Vesipullosta, wtf. Tuo kanttiini on kyllä auki 24h, että ne varmaan odottaa että yölläki myö kiikutaan pyjamassa pääsisäänkäynnin vierestä läpi hotellin käytävien hakemaan sitä vettä.
No mutta, onneksi sielä ruoka on ihan hyvvää. Eilenkin oli nyrkin kokosia lihapullia (valehtelematta). Sitte nämä vetelee täälä jottain ihime kokojugurttia (siis yaourt entier), joka on semmosta lusikalla leikattavaa mössöä. Ja kahvinsa tulevat automaateista. Tälle päivälle olen ottanut pyhän tavoitteen löytää jostain Brysselistä kahvia, joka on valmistettu perinteiseen tapaan.
Eilen tein ensimmäisen suuren seikkailuni Brysseliin. Koska en oikein tiennyt, mihin olin menossa, ajelin metrolla niille samoille huudeille, joissa pyörimme silloin viime keväänä. Löysin sieltä mahtavan ostoskeskuksen, jossa kulutinkin melkein koko päivän. Joku on ystävällisesti keksinyt taivaan - sijoittanut fnacin, eli paikallisen vapaa-ajan liikkeen, ostarin yläkertaan. Siellä voi selailla leffoja, pelejä ja ihan sikana kirjoja, ja kaupan sisällä on vielä hyvä kahvila. Parhaus.
Illalla suunnistin hieman keskemmäs kaupunkia irkkutanssitunnille. Tämä tanssi oli kaukana siitä hyppelystä, jota myö Kuopiossa harrastettaan. Täällä kaikki kokeneet tanssiat oli yhtä lukuunottamatta vähintään 40, ja sen huomaa myös tansseissa - askeleet ovat matalia, kuviot säännöllisempiä ja lähes koko ajan tanssitaan parin kanssa.
Nyt ajattelin lähteä elokuviin. Ciao.
Mehän ei saada tuoda ruokaa tähän meidän asuinrakennukseen, ettei tänne tulisi haittaeläimiä (siis ötököitä ja jyrsiöitä tai karhuja). Toinen harjottelija oli kuulemma saanu jo varotuksen, ko nämä oli tehneet tarkastuksen sen huoneeseen, ja siellä oli vesipulloja. Ite aion huutaa naama punasena, jos ne ruppee valittammaan vesipullosta. Ja huomautuksen jälkeen tokalla kerralla tulee sit 50 euron maksu. Vesipullosta, wtf. Tuo kanttiini on kyllä auki 24h, että ne varmaan odottaa että yölläki myö kiikutaan pyjamassa pääsisäänkäynnin vierestä läpi hotellin käytävien hakemaan sitä vettä.
No mutta, onneksi sielä ruoka on ihan hyvvää. Eilenkin oli nyrkin kokosia lihapullia (valehtelematta). Sitte nämä vetelee täälä jottain ihime kokojugurttia (siis yaourt entier), joka on semmosta lusikalla leikattavaa mössöä. Ja kahvinsa tulevat automaateista. Tälle päivälle olen ottanut pyhän tavoitteen löytää jostain Brysselistä kahvia, joka on valmistettu perinteiseen tapaan.
Eilen tein ensimmäisen suuren seikkailuni Brysseliin. Koska en oikein tiennyt, mihin olin menossa, ajelin metrolla niille samoille huudeille, joissa pyörimme silloin viime keväänä. Löysin sieltä mahtavan ostoskeskuksen, jossa kulutinkin melkein koko päivän. Joku on ystävällisesti keksinyt taivaan - sijoittanut fnacin, eli paikallisen vapaa-ajan liikkeen, ostarin yläkertaan. Siellä voi selailla leffoja, pelejä ja ihan sikana kirjoja, ja kaupan sisällä on vielä hyvä kahvila. Parhaus.
Illalla suunnistin hieman keskemmäs kaupunkia irkkutanssitunnille. Tämä tanssi oli kaukana siitä hyppelystä, jota myö Kuopiossa harrastettaan. Täällä kaikki kokeneet tanssiat oli yhtä lukuunottamatta vähintään 40, ja sen huomaa myös tansseissa - askeleet ovat matalia, kuviot säännöllisempiä ja lähes koko ajan tanssitaan parin kanssa.
Nyt ajattelin lähteä elokuviin. Ciao.
maanantai 6. syyskuuta 2010
Ensimmäinen työpäivä
Ja pitkältä se tuntuikin.
Olen tänään ollut kolme kertaa kiertelemässä hotellia, mutta edelleen varmasti eksyn sinne jos pittää mennä mihinkään muualle kuin vessaan tai syömään. Ja mahdollisesti myös silloin. Tuolla on nimittäin esim. keittiötä kahdessa kerroksessa, ja paljon onkin.
Tässä vaiheessa voisi ehkä selittää tästä itse hotellista. Tämähän sijaitsee metsän keskellä ja on oikeastaan koko kompleksi yhtä suurta rakennusta, vaikka rakennusnumeroita on aina 13:een asti. Täällä on kaksi ravintolaa, baari, vastaanotto, kolme hotellisiipeä, spa saunoineen ja uima-altaineen sekä kokouskeskus, joka on ihan oma maailmansa. Siellä taisi olla melkein neljäkymmentä kokoushuonetta ja kaksi auditoriota. Miettikääpä hetki kokoluokkaa.
Kierroksen jälkeen pääsinkin sitten respaan, jossa kolme neljästä työntekijästä puhuu englantia. Respatyöskentely on hyvin paljon samanlaista kuin Holiday Innissä, mutta täällä asiakkaat yleensä puhuvat ranskaa tai flaamia. Yllättävän paljon flaamia. Ja minä en. Aika vammainen olo on olla siellä tiskillä.
Ruokailu on staffikanttiinissa, jossa on ilmainen lounas ja päivällinen. Kahvia ja vettä saa sieltä ilmaiseksi milloin vain ja kokistölkki maksaa 50 senttiä. Jokainen respan työntekijä näytti juovan niitä ainakin pari vuorossaan, joten voi olla että itekin pitää sortua joskus.
Tässä on nyt pari päivää iltavuoroja ja sitten pari vapaapäivää. Silloin pitää varmaan lähteä seikkailemaan tuonne suuren kaupungin suunnille. Äsken jopa tuli toinen harjoittelija vastaan täällä rakennuksessa ja aion tehdä siitä itselleni kaverin.
Nyt pois pyykkituvasta irkkaamasta ja omaan huoneeseen kattomaan Housea :))
Olen tänään ollut kolme kertaa kiertelemässä hotellia, mutta edelleen varmasti eksyn sinne jos pittää mennä mihinkään muualle kuin vessaan tai syömään. Ja mahdollisesti myös silloin. Tuolla on nimittäin esim. keittiötä kahdessa kerroksessa, ja paljon onkin.
Tässä vaiheessa voisi ehkä selittää tästä itse hotellista. Tämähän sijaitsee metsän keskellä ja on oikeastaan koko kompleksi yhtä suurta rakennusta, vaikka rakennusnumeroita on aina 13:een asti. Täällä on kaksi ravintolaa, baari, vastaanotto, kolme hotellisiipeä, spa saunoineen ja uima-altaineen sekä kokouskeskus, joka on ihan oma maailmansa. Siellä taisi olla melkein neljäkymmentä kokoushuonetta ja kaksi auditoriota. Miettikääpä hetki kokoluokkaa.
Kierroksen jälkeen pääsinkin sitten respaan, jossa kolme neljästä työntekijästä puhuu englantia. Respatyöskentely on hyvin paljon samanlaista kuin Holiday Innissä, mutta täällä asiakkaat yleensä puhuvat ranskaa tai flaamia. Yllättävän paljon flaamia. Ja minä en. Aika vammainen olo on olla siellä tiskillä.
Ruokailu on staffikanttiinissa, jossa on ilmainen lounas ja päivällinen. Kahvia ja vettä saa sieltä ilmaiseksi milloin vain ja kokistölkki maksaa 50 senttiä. Jokainen respan työntekijä näytti juovan niitä ainakin pari vuorossaan, joten voi olla että itekin pitää sortua joskus.
Tässä on nyt pari päivää iltavuoroja ja sitten pari vapaapäivää. Silloin pitää varmaan lähteä seikkailemaan tuonne suuren kaupungin suunnille. Äsken jopa tuli toinen harjoittelija vastaan täällä rakennuksessa ja aion tehdä siitä itselleni kaverin.
Nyt pois pyykkituvasta irkkaamasta ja omaan huoneeseen kattomaan Housea :))
Matkapäivän raportaasi
5.9. klo 14.46 Suomen aikaa - Köpis
Niinkuin yleensä myös hotellien ylibookkaustilanteissa, tämänkin päivän jännitystilanne ratkesi sillä, että yksinkertaisesti osa matkustajista jätti saapumatta. Pääsin siis matkaan alkuperäisellä lennolla, jolla minua odottikin mukava yllätys; kone oli uusi Blue 1:lla, ja sen kunniaksi firma tarjosi ilmaista shamppanjaa lähtöaulassa ja päästiin todistamaan nauhan leikkausta.
Eipä tässä muuta. Vähän oli haikeat ja vaikeat fiilikset kun Jonin hyvästelin ennen turvatarkastusta, mutta haen lohtua kesämiehestäni. Siis Hynysen uusimmasta pokkarista.
Sama päivä, klo 22.42 suuren mualiman aekoo - hotelli
Perille pääsin tässä tunti sitten. Vihdoin.
Toinen kohtaamiseni Brysselin kanssa ei mennyt ihan niinkuin olin suunnitellut.
Lennot meni ihan hyvin, ja pääsin hyvin Brysselin kans. Väl. Lent. Kent.:ltä laukkuineni ostamaan junalippua määränpäähän, josta lipunmyyjä ei ollut koskaan kuullutkaan. Ja siinäpä sitä sitten seikkailtiin.
Joku fiksumpi ihminen olisi ehkä punninnut tilannetta siltä kannalta, että matkaa oli kymmenisen kilometriä ja tavaroita kolmisenkymmentä kiloa, joten voisi olla fiksua ottaa taksi. Mutta ei meidän Suska, joka jostain pervosta syystä tykkää matkustaa julkisilla. Niinpä ostin sen kirotun junalipun Hoeilaartiin (nii, yritäppä ite lausua) ja selvisin matkan ensimmäisestä juna-osuudesta kunnialla.
Vaihtoasemalla, eli jossain Brysselin keskustan alla kävin ostamassa aivan liian pahaa leipää ja vettä. Hipit, kokeilkaa joskus moniviljasämpylää täytettynä brie:llä, rucolalla, pähkylöillä ja hunajalla. Valitettavasti nälkäiselle matkaajalle, joka on päivän aikana lukenut 130 sivua makkarasta puhuvaa Hynystä, leipä oli pienoinen pettymys, josta jatkoin leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.
Brysselin junaliikenne toi kotoisasti mieleen VR:n toiminnan. Ensinnäkin, lentoaseman alakerran juna-asemalla on käynnissä massiivinen ”Diabolo”-projekti/remontti, jonka tarkoituksena on parantaa junayhteyksiä muihin kaupunkeihin. Projekti on kestänyt jo kaksi vuotta ja loppuu kahden vuoden päästä, ja belgialaiset ovat keksineet mahtavan rahoituskeinon: jokaiselta, joka matkustaa Brus. Nat. Aéroportilta tai -portille, peritään 2,05 euroa ”Diabolo”-maksua.
Väärällä laiturilla (huom. viime hetken muutosten takia!) seikkailun jälkeen, viimein Hoeilaartin asemalla tajusin, etten muistanut tulostaa karttaa reitille asema-hotelli. Katsoin vain, että ihan vieressähän tuo on. Pyysin nohevasti heti apua paikalliselta söpöltä pojalta, joka jopa kantoi laukkua ja jätti risteykseen ohjeina mennä seuraavasta vasen ja sitä seuraavasta oikealle. Kiitin ja jatkoin matkaa.
Päästyäni seuraavaan risteykseen, johon tie loppui, näin vasemmalla pelkästään ison tien ja tietyömaan. Pyörin mietteliäänä ympäri ja soitin äitille, jotta tämä voisi katsoa kartasta, olenko oikeassa risteyksessä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin isä löysi risteyksen jossa olin ja oletetun suunnan, johon piti tähdätä. Viisikymmentä minuuttia myöhemmin juoksin samaisen ison tien laitaa tietyömaan ohi ja löysin hotellin kyltin. Vielä ilmeisesti kiersin jostain takamailta, sillä matkaa googlemapsin osoittamasta paikasta itse hotelliin oli vielä varmaan kilometri.
Hotellissa minut toivotti tervetulleeksi huonosti englantia puhuva vastaanottovirkailija ja pelkkää ranskaa huastava mies, joka opasti minut huoneeseeni. Huone on samassa rakennuksessa päärakennuksen kanssa, mutta selvästi vähäosaisten aluetta. Kyllä täällä asuu, yksinään saa olla ja kylppärissä on ammekin. Kiitti kylpyankasta.
Niinkuin yleensä myös hotellien ylibookkaustilanteissa, tämänkin päivän jännitystilanne ratkesi sillä, että yksinkertaisesti osa matkustajista jätti saapumatta. Pääsin siis matkaan alkuperäisellä lennolla, jolla minua odottikin mukava yllätys; kone oli uusi Blue 1:lla, ja sen kunniaksi firma tarjosi ilmaista shamppanjaa lähtöaulassa ja päästiin todistamaan nauhan leikkausta.
Eipä tässä muuta. Vähän oli haikeat ja vaikeat fiilikset kun Jonin hyvästelin ennen turvatarkastusta, mutta haen lohtua kesämiehestäni. Siis Hynysen uusimmasta pokkarista.
Sama päivä, klo 22.42 suuren mualiman aekoo - hotelli
Perille pääsin tässä tunti sitten. Vihdoin.
Toinen kohtaamiseni Brysselin kanssa ei mennyt ihan niinkuin olin suunnitellut.
Lennot meni ihan hyvin, ja pääsin hyvin Brysselin kans. Väl. Lent. Kent.:ltä laukkuineni ostamaan junalippua määränpäähän, josta lipunmyyjä ei ollut koskaan kuullutkaan. Ja siinäpä sitä sitten seikkailtiin.
Joku fiksumpi ihminen olisi ehkä punninnut tilannetta siltä kannalta, että matkaa oli kymmenisen kilometriä ja tavaroita kolmisenkymmentä kiloa, joten voisi olla fiksua ottaa taksi. Mutta ei meidän Suska, joka jostain pervosta syystä tykkää matkustaa julkisilla. Niinpä ostin sen kirotun junalipun Hoeilaartiin (nii, yritäppä ite lausua) ja selvisin matkan ensimmäisestä juna-osuudesta kunnialla.
Vaihtoasemalla, eli jossain Brysselin keskustan alla kävin ostamassa aivan liian pahaa leipää ja vettä. Hipit, kokeilkaa joskus moniviljasämpylää täytettynä brie:llä, rucolalla, pähkylöillä ja hunajalla. Valitettavasti nälkäiselle matkaajalle, joka on päivän aikana lukenut 130 sivua makkarasta puhuvaa Hynystä, leipä oli pienoinen pettymys, josta jatkoin leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.
Brysselin junaliikenne toi kotoisasti mieleen VR:n toiminnan. Ensinnäkin, lentoaseman alakerran juna-asemalla on käynnissä massiivinen ”Diabolo”-projekti/remontti, jonka tarkoituksena on parantaa junayhteyksiä muihin kaupunkeihin. Projekti on kestänyt jo kaksi vuotta ja loppuu kahden vuoden päästä, ja belgialaiset ovat keksineet mahtavan rahoituskeinon: jokaiselta, joka matkustaa Brus. Nat. Aéroportilta tai -portille, peritään 2,05 euroa ”Diabolo”-maksua.
Väärällä laiturilla (huom. viime hetken muutosten takia!) seikkailun jälkeen, viimein Hoeilaartin asemalla tajusin, etten muistanut tulostaa karttaa reitille asema-hotelli. Katsoin vain, että ihan vieressähän tuo on. Pyysin nohevasti heti apua paikalliselta söpöltä pojalta, joka jopa kantoi laukkua ja jätti risteykseen ohjeina mennä seuraavasta vasen ja sitä seuraavasta oikealle. Kiitin ja jatkoin matkaa.
Päästyäni seuraavaan risteykseen, johon tie loppui, näin vasemmalla pelkästään ison tien ja tietyömaan. Pyörin mietteliäänä ympäri ja soitin äitille, jotta tämä voisi katsoa kartasta, olenko oikeassa risteyksessä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin isä löysi risteyksen jossa olin ja oletetun suunnan, johon piti tähdätä. Viisikymmentä minuuttia myöhemmin juoksin samaisen ison tien laitaa tietyömaan ohi ja löysin hotellin kyltin. Vielä ilmeisesti kiersin jostain takamailta, sillä matkaa googlemapsin osoittamasta paikasta itse hotelliin oli vielä varmaan kilometri.
Hotellissa minut toivotti tervetulleeksi huonosti englantia puhuva vastaanottovirkailija ja pelkkää ranskaa huastava mies, joka opasti minut huoneeseeni. Huone on samassa rakennuksessa päärakennuksen kanssa, mutta selvästi vähäosaisten aluetta. Kyllä täällä asuu, yksinään saa olla ja kylppärissä on ammekin. Kiitti kylpyankasta.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
Terveiset Helsinki-Vantaalta
Joo, täällä Helsinki-Vantaan kahvilassa istutaan odottelemassa. Onneksi lähdettiin ajoissa, koska ensin pyörittiin väärässä terminaalissa ja sen jäläkeen mietittiin että mistä löytyy oikiat tiskit. Oikean tiskin löydyttyä virkailija ilmoitti, että lento Helsinki - Kööpenhamina on ylibookattu, ja kysyi, että haluanko ilmoittautua vapaaehtoiseksi suoralle lennolle Brysseliin. Se on perillä pari tuntia alkuperäistä lentoa myöhemmin, mutta kestää luonnollisesti vähemmän aikaa ja siitä hyvästä vielä saisi 150 euroa vaivanpalkkaa käteen - eli enemmän, kuin mitä alkuperäinen lentolippu maksoi.
Nyt tässä sitten odotellaan tietoa siitä, tuleeko kaikki matkustajat lennolle vai pääsenkö näkemään Tanskankin ;)
Nyt tässä sitten odotellaan tietoa siitä, tuleeko kaikki matkustajat lennolle vai pääsenkö näkemään Tanskankin ;)
perjantai 3. syyskuuta 2010
Oonko vähän hidas?
Olen taas Suskamaiseen tapaani jättänyt noin kaiken viimetippaan. Oon kohta lähössä tulostaan koululle matkalippua, eilen hoisin vakuutukset enkä vielä ole laittanut laukkuun muuta kuin ristikkolehden. Tosin se sanottakoon Suskamaisuuden puolustukseksi, että olen suunnitellut etukäteen noin kaiken. Lista mukaan lähtevistä tavaroista on odottamassa ja vaatteet odottaa hyvässä järjestyksessä kaapissa. Tänään pitäisi sitten vain repäistä ja tunkaista laukkuun 22 kiloa rompetta. Sillä on vielä vara lihoa kilolla ennen lähtöä.
Kaikki kyselee, että jännittääkö? No ei. Lakatkaa kyselemästä. Tuntuu, että asiat on aika hyvällä hoidolla, joten mitäpä sitä jännittelemään. Elän tunti kerrallaan ja keksin siinä mennessä lisää juttuja koko ajan. En enää siirrä mitään huomiseen. Toisaalta en ajattele liikaa tulevaa, mikä on hyvä juttu, koska minulla on tapana luoda kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Katsotaan sitten lentokentällä uudestaan ;)
Kaikki kyselee, että jännittääkö? No ei. Lakatkaa kyselemästä. Tuntuu, että asiat on aika hyvällä hoidolla, joten mitäpä sitä jännittelemään. Elän tunti kerrallaan ja keksin siinä mennessä lisää juttuja koko ajan. En enää siirrä mitään huomiseen. Toisaalta en ajattele liikaa tulevaa, mikä on hyvä juttu, koska minulla on tapana luoda kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Katsotaan sitten lentokentällä uudestaan ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
